Oma maa mansikka, muu maa mustikka

Mitä tulen kaipaamaan Budapestista:

1. Kämppiksiäni.
Aamuiset uutisguru-sessiot, inside-vitsit, korttipelit, yhteiset illalliset, illanvietot, joskus kiivaiksikin käyvät väittelyt milloin mistäkin, reissut eri paikkoihin ja kotona jumittamiset. Olin todella onnekas, kun sain asuintovereikseni niin ihanan pariskunnan, ja on outoa ja haikeaa tajuta, että en tule jakamaan arkeani noiden ihmisten kanssa enää koskaan. Lentokentällä pääsi itku, ja tunsin itseni hetken ajan pikkulapseksi joka erotetaan vanhemmistaan.

Ei sovi tietenkään unohtaa huonetovereitani Puhia ja Ihaata.

2. Opiskelijoitani
Nautin opetuksesta todella paljon. Keskustelukursseilla pääsin tutustumaan opiskelijoihin paremmin kuin tavallisilla kielentunneilla, ja pääsin kokeilemaan uusia erilaisia opetusmetodeja. Oli ihanaa opettaa opiskelijoille, jotka todella haluavat oppia ja ovat kiinnostuneita. Virallisen opetuksen lisäksi pidin myös maisteriopiskelijoille leffailtoja, joiden kautta olisin voinut ystävystyä heidän kanssaan lähemminkin, mutta aloitin ne valitettavasti vähän liian myöhään.
... Ja tähän kohtaan kuuluvat kai myös suloiset Suomi-koulun lapset, joiden apuopettajana toimin. Vaikka sunnuntaipäivät tuntuivat kutistuvan liian lyhyiksi parin tunnin työsession takia eikä siksi aina olisi huvittanut lähteä, oli ihanaa seurata pikkuisia kaksikielisiä lapsia, jotka keksivät milloin mitäkin kommelluksia. Suloisinta oli, kun pienten ryhmään syntyi romanssi! Kaksi nelivuotiasta lakkaamatta toistensa kimpussa, ja sit ne pussas!!! <3

3. Vakkaripaikkoja
Cafe Csiga ja ravintola Répulö Puli muodostuivat kantapaikoikseni. Csigassa kävin usein itsekseni aamukahvilla tekemässä gradua tai kirjoittelemassa jotain muuta. Siellä jopa työnteko oli kivaa ja leppoisaa, ja hosszú káve eli pitkä kahvi oli hurjan hyvää! Tarjoilija myös antoi mun sönköttää onnetonta unkariani ja vastasikin kohteliaasti unkariksi, tosin useimmiten hän joutui kääntämään sen vielä englanniksi, jos sisältö oli jotain muutakin kuin 180ft (joka oli muuten aamukahvin hinta, eli vaivaiset 60 senttiä!). Répulö Pulissa eli "taulupaikassa" taas oli yksi tosi mukava tarjoilija, joka aina kertoili meille kaikenlaista ja muun muassa suositteli ihanaa Rudas-kylpylää.

Vakkarikahviloiden lisäksi kaipaan tietysti kauniita katuja, kujia, siltoja, Tonavan rantaa, Gellert-vuorta... päämäärättömät ja joskus päämäärällisetkin kävelyretket olivat antoisinta turistimatkailua. 

4. Unkarin kieltä
Meni oikeastaan aika kauan, ennen kuin opin oikeasti pitämään unkarin kielestä, mutta pikkuhiljaa tajusin, että siitä on tullut sellainen tuttu ja turvallinen kieli, jossa on parhaimmillaan kaunis, laulava ja "hienostunut" sointi. Zsuzsin luona ollessani tajusin myös ymmärtäväni sitä jo yllättävän hyvin ja jos oppisin lisää sanoja, saisin siitä varmaan aika nopeasti muutenkin kiinni, mutta tuottotaitoni ovat edelleen ihan muutaman peruslauseen ja tervehdysten tasolla.

Pidän unkarin kielessä etenkin siitä, miten paljon siihen kuuluu kauniita kohteliaita ilmaisuja. Aina kiitetään kauniisti, pyydetään kauniisti, sanotaan äitikulta ja isäkulta ja minäkin olin heti Zsuzsin perheen luo mennessäni "kedves" eli "kulta" varmaan olisi lähin suomalainen sana. Jopa bussikuski toivotti "hyvää yötä, kulta"! (Hämmentävää tosin oli, että kuulin muutaman kerran minusta käytettävän sanaa "kislánya" eli "pikkutyttö / pieni tyttö", mutta ehkä se johtui siitä, että olin Zsuzsin seurassa ja minähän olin meistä pienempi.)

5. Halpaa viiniä, ruokaa, kulttuuria ja matkustamista
Pakkohan se on sanoa, että suomalaiselle Budapest/Unkari on todella halpa, mikä on tietysti aika kivaa ja mahdollistaa ravintolassa syömisen, oopperassa tai baletissa käymisen, matkustelun ja vaikkapa armottoman dokaamisenkin jos sellaisesta tykkää, kaikki tämä suomalaisella opintotuella ja harjoittelijan Erasmus-apurahalla.

Ehdin tosin jo täysin kyllästyä keskusteluun hintaeroista ja etenkin palkkaeroista. Jos tienaa 400 euroa kuussa, mikä on unkarilaisten keskipalkka, niin ei tunnu euron viinikään enää niin halvalta. Ja joo joo, Suomessa on paljon korkeampi hintataso eikä palkkoja voi verrata, mutta on se kyllä ihan oikeasti niinkin, että Suomessa keskimääräinen elintaso on reippaasti korkeammalla ja se halutaan myös siellä pitää. Suomessa kukaan opiskelija ei suostuisi jakamaan huonettaan kolmen muun ihmisen kanssa, mikä täällä on ihan normaalia. Sellaisella järjestelmällä varmaan ratkaistaisiin asuntopulaongelmat ja pistettäisiin opintotuki riittämään Suomessakin, mutta jos joku kehtaisi sellaista Suomessa ehdottaakaan, hänet lynkattaisiin välittömästi moisesta ihmisoikeuksia vastaan sotivasta ehdotuksesta. En siis todellakaan ole sitä ehdottamassa (joku itsesuojeluvaisto mullakin, hehe (no ei, enhän tosiaan itsekään haluaisi missään nimessä jakaa huonettani yhtään kenenkään paitsi ehkä jonkun ihanan miehen (tai Puhin ja Ihaan) kanssa, koska olen suomalainen ja henkilökohtainen tilan- ja yksityisyydentarpeeni on puolen hehtaarin metsän kokoinen...)), mutta maailmalla eläminen opettaa suhteellisuudentajua. Suomessa opiskelijoilla asiat ovat todella hyvin. Se ei tietenkään tarkoita, etteivätkö ne voisi olla paremmin, mutta silti.

No oho, taas päädyin tähän aiheeseen, jonka pohtimiseen olen tosin ehtinyt jo kyllästyä mutta pohdinpa sitä edelleen.

Niin, kyllä sitä aina paljon oppii kun käy vähän muualla maailmassa ihmettelemässä. Paljon olen oppinut, joskaan en läheskään tarpeeksi, Unkarista ja unkarilaisista. Unkarissa on upeaa vanhaa kulttuuria ja siellä näkyy vuosisatojen loisto, mutta myös monet historialliset takaiskut ja pienen kansan taistelu omasta identiteetistään. On hienoa, että omaa kansantanssi- ja kansanmusiikkikulttuuria pidetään elossa ja taidetta ja korkeakultturia arvostetaan, mutta pidetään myös kansan saatavilla (joskaan niillä 400 forintin (=1,5 euron) lippupaikoilla tuskin olisi nähnyt juuri mitään...). Surullista taas on surkean taloustilanteen ja poliittisen vaihtoehdottomuuden luoma näköalattomuus, joka tuli esille erittäin monissa keskusteluissa paikallisten kanssa. Toivon niin paljon, että tuossa maassa nähtäisiin vielä valoisampi aikakausi, jolla myös pelottavat ääriliikkeet ja muukalaisviha laskisivat päänsä alas häpeillen ja kävelisivät pois. Silloin voisi kukoistaa se kaunis, lämmin ja vieraanvarainen unkarilaisuus, jota sain pienen hetken kokea.

Samalla tässä on kuitenkin oppinut paljon myös itsestään, kulttuuristaan ja kotimaastaan. Ulkomailla oppii näkemään oman kulttuurinsa kauempaa ja laajemmin ja oppii kyseenalaistamaan tai arvostamaan meille itsestäänselviä asioita. Kaikesta huolimatta ja juuri sen takia Suomi on aika ihana maa ja on kivaa olla taas kotona silittämässä kissaa. Meillä on asiat aika hyvin. Pidetään vain toisistamme huolta, niin ne voivat olla hyvin kaikilla.

Hyvää joulua eli Boldog karácsonyit és boldog új évest! Pesti Budapestissa is kaput!

P.S. Kun nyt katson tätä upeaa videota, tuntuu jotenkin oudolta ja uskomattomalta, että hetki sitten olin vielä tuossa kaupungissa. Nyt se tuntuu jo etäiseltä unelta, mutta totta se taisi silti olla. 

Viimeisten vientiä

No niin, hyvät ystävät, on käynyt niin, että joulukuu on rientänyt huimaa vauhtia kohti sitä päivää, jolloin minä ja rakkaat Budapest-kämppikseni Asmo ja Maria pakkaamme kimpsumme ja kampsumme ja suuntaamme kohti armasta koti-Suomea. Juuri nyt on melko tarkkaan kaksi vuorokautta siihen, että marssimme lentokoneeseen ja jätämme Unkarin taaksemme. Siihen päättyy myös yhteinen kämppiselomme, jota tulee kyllä ikävä. Kotiinpaluuta olemme kuitenkin kukin jo odottaneet innolla koko joulukuun.

Nyt palaan hetkeksi joulukuun alkuun ja kirjoitan vähän sen tapahtumista ja kivoista jutuista. Jossain vaiheessa kirjoitan vielä jonkinlaisen yhteenvedon tästä kaikesta ja siitä mitä jäi käteen, mutta se teksti tulee todennäköisesti syntymään vasta Suomessa. Siis tämä on todennäköisesti viimeinen blogikirjoitus Budapestistä. Sziasztok!

Joulukuun alussa äiti ja toinen sisko kävivät kylässä, äiti jo toista kertaa tänä syksynä. Hän on siis jo suvereeni Budapest-turisti. Hän oli selvittänyt ihan itse netistä, että yli 65-vuotiaat saavat matkustaa joukkoliikenteessä ilmaiseksi. Metrojen sisäänpääsyillä on aina tarkastajat, joten opetin äitille taikasanat, "hatvanhat éves vagyok" eli "olen 66-vuotias" (sanot sillee, hat-vanhat eeves vajok). Äiti siis käveli suvereenisti tarkastajan ohi todeten vain "hatvanhat" (=66) ja jatkaen matkaansa rullaportaisiin. Jotakin se tarkastaja huusi perään, mutta sentään hymyillen, eli eiköhän se tajunnut mistä oli kyse.

Minä <3 Äiti <3 Tupsupipot

Kävimme myös Kesäyön unelma -baletissa, jossa tanssijat tanssivat upeasti ja lavastus ja puvustus oli silmiä hivelevää. Tarina kuitenkin "huipentui" täysin irralliseen sekoiluosioon, jossa oli jotain outoa unkarilaista inside-läppää ja tietenkin kansantanssi vs. baletti -battle, vaikka muuten esitys oli pysynyt tiukasti balettiliidossa. Tanhu forever! :D

Äitin ja siskon lähdettyä hyppäsin Brnon bussiin, eli vietin Suomen itsenäisyyspäivän kolmessa eri ulkomaassa seikkaillen. Lähdin Unkarista, pysähdyin Slovakiassa (Bratislavassa) syömässä voileivän ja lopulta saavuin vanhaan tuttuun Brnoon ja ah, niin kaunis tsekin kieli kantautui korviini. Kaupunki toivotti minut tervetulleeksi satumaisella lumisateella, joka kesti koko yön ja aamullakin maa oli vielä valkoinen. Paras mahdollinen itsenäisyyspäivälahja!

Valitettavasti en saanut Brnon kuuluisan kikkelikellon syöksemää palloa itselleni, vaikka riensimme kahdesti illan aikana Námesti Svobodylle yrittämään.

UfoBrnon kikkelikello ja joku hullu!

(Tää on vanha kuva viime keväältä, mutta lisätkää maisemaan vähän lunta niin saatte tämän vuoden tunnelman :))

Lauantaina tapasin vanhoja kavereita ja kuuntelin tsekkiläistä kansanmusiikkia Mezzaninessa, cimbalo-tähtenä ystäväni Janka. Sunnuntaina juhlistimme Lukasin synttäreitä planetaarioesityksellä, jossa maailma pyöri ja voin pahoin. (Vinkki: Ei kannata mennä planetaarioon, jos potee "sunnuntaiflunssaa".)

On hienoa, että planetaariossa voi perehtyä myös MARSUn elämään!

Takaisin Unkariin palattuani edessä olivat viimeiset työpäivät ja oppitunnit. Työtä ei ollut paljon, joten palloilin levottomana ja kaipasin kotiin. Keskiviikkoiltana koitti kuitenkin vielä yksi matka tässä maassa: reissu Tapolcaan ja Keszthelyihin ihanan Zsuzsin kanssa. Tutustuin häneen tsekkiläisen ystäväni Lukasin kautta, ja hän tarjoutui auliisti oppaaksi Balatonin seudulle. Saavuimme myöhään illalla Zsuzsin kotikaupunkiin Tapolcaan, ja hänen äiti otti meidät vastaan lämpimästi syleillen. Sain siis maistaa aitoa unkarilaista vieraanvaraisuutta, mikä tarkoitti että Zsuzsin vanhemmat kohtelivat minua kuin omaa rakasta tytärtään. Tunsin itseni todella tervetulleeksi ja samalla etuoikeutetuksi. Yövyin tuossa talossa vain kaksi yötä, mutta jäin kaipaamaan sen sydämellistä tunnelmaa. Toivottavasti vielä joskus palaan sinne.

Torstaina lähdimme siis junalla Keszthely'hin, joka on vähän Jämsää isompi kaupunki Balaton-järven rannalla. Kävimme Festetics-linnassa, jossa oli muun muassa henkeäsalpaavan upea kirjasto. Muutenkin linna oli satumaisen kaunis ja kanssamme samassa opastusryhmässä kulkevat pikkutytöt tuijottivat kaikkea suu ihastuksesta ammollaan. Voin kyllä arvata, mitä illalla kotona leikitään.

Linnan ja kierrokseen kuuluvan hevosmuseon jälkeen suuntasimme Zsuzsin perhetuttujen perustamaan Marsipaanimuseoon ja cukrászdaan eli konditorioon.

Marsipaaniteokset olivat niin upeita, että on pakko laittaa paljon kuvia! Kaikki teokset on tehty käsityönä luonnollisista raaka-aineista ilman keinotekoisia väriaineita. Ja se on oikeasti kaikki marsipaania!!! So cooool!!!

Räyh! Huomatkaa myös Turtlesit kuvan vasemmassa reunassa!

Istahdimme konditorian puolelle kahville ja talon tarjoamille kakuille. En ole yleensä mikään erityisen suuri kakkufani, mutta jokainen näistä kolmesta kakusta hiveli makunystyröitäni suorastaan euforisesti. Herrrkullista!

Kävimme tietysti myös Balatonjärven rannalla, ja siellä tapasimme erikoisen ilmestyksen: kesyn joutsenen. Se oli kuulemma telonut jalkansa poikasena ja päätynyt ihmisten hoitoon, joten se oli täysin kesyyntynyt. Pääsin ihan oikeasti syöttämään joutsenta kädestä! Puhtaanvalkoinen höyhenpeite oli niin kaunis, että melkein itketti! Se oli upeaa ja jännittävää, mutta muuttui pian pelottavaksi, kun joutsen haistoi muovipussissani olevat konditoriaostokset ja lähti vainoamaan minua...

Tänne ne piparit!!!

Illaksi palasimme Tapolcaan ja teimme pienen kävelyn kaupungin keskustassa. Tapolcassa on upea luolajärvi ja kuumasta lähteestä tuleva maanpäällinen järvi ja joki, joissa veden lämpötila on aina noin 18 astetta. Kylmällä ilmalla kaupunkia ympäröi siis vesihöyryn luoma tunnelmallinen sumu. 

Uiminen kielletty, valitettavasti.

Nautimme torilta kuumaa viiniä eli Forralt bória, joka on jotakin glögin tapaista. Sitten oli aika palata takaisin kotiin ja aamulla kello 6.30 lähdimme bussilla Budapestiin. Matka oli siis lyhyt, mutta erittäin mieleenpainuva... toivottavasti palaan jonain kesänä Tapolcaan ja pääsen melomaan maanalaisessa järvessä!