Viikon kohokohtia

Terveisiä sairastuvasta! Két napja hásmenésem és lázam volt. Ei ole kiva asia se, mutta onneksi löysin yksityisen lääkäriaseman, jossa oltiin puhelimitse suorastaan lipevän kohteliaita, mutta yhteinen kieli löytyi, joten olin tyytyväinen. (Tuon unkarinkielisen lauseen kirjoitti harkkaohjaajani antaessaan ohjeita yleiseen terveyskeskukseen. Käyttäkää google translatoria, jos haluatte tietää lisää yksityiskohtia.) Menin sitten lääkäriasemalle kuullakseni, että it's just a virus ja että tätä on nyt liikkeellä, varo ettet tartuta, älä syö lihaa äläkä maitotuotteita, paitsi jogurtti on tosi jees. Pari lääkettä post it -lapulle kirjattuna. Vakuutusyhtiöltä napsahtaa reilut sata euroa tästä syvällisestä diagnoosista (toivottavasti se tosiaan menee sieltä ihan ilman ongelmia...). Mutta sain sentään hyvää englanninkielistä palvelua, ja hienotunteinen mieslääkäri kysyi jopa, tahdonko hoitajan tulevan paikalle vahtimaan, kun hän tunnustelee mahaani. Otin riskin ja annoin hipelöidä ihan ilman valvovaa silmää.

No joo, se siitä.

Nyt on viimeisimmästä viikosta mielessä erityisesti kaksi asiaa, joita tahtoisin hehkuttaa. Ensimmäinen on jo viikon takainen, mutta silti vahvasti mielessä : Sam Lee & Friends.

Viime lauantaina, 12.10. Budapestissä esiintyi englantilaisia kansanlauluja omintakeisilla, monipuolisilla sovituksilla esittävä Sam Lee and Friends. Näin heidät ensimmäisen kerran viime kesänä Colours of Ostrava -festareilla, jossa ”gongissa” pidetty keikka nousi ehdottomasti henkilökohtaiselle parhaimpien keikkaelämysten listalle. Jotenkin siitä yhtyeestä huokuu sellaista aitoutta, joka tuntuu jotenkin olevan ominaista etenkin kansanmusiikille. Colours of Ostravan ylitsepursuavassa keikkatarjonnassa Sam Lee and Friends oli piristävää mutta myös pysäyttävää vaihtelua massiivisten ulkoilmakeikkojen joukossa. Gongi oli mielettömän tunnelmallinen ja intiimi tila, jossa sai nauttia musiikista hyvin miksattuna ja mukavassa penkissä istuen. Ja mistä musiikista! Erikoiset soittimet kuten ”japanilainen viulu” koko, intialainen ”haitari”, jonka nimeä en edelleenkään muista (näkyy videolla), munniharppu, mitä erikoisemmat perkussiot sekä perinteiset trumpetti, viulu, sello ja mandoliini erinomaisesti soitettuina. Kaikki nämä yhdistettyinä Sam Leen vahvaan lauluääneen, joka tulkitsi vuosisatoja vanhoja kansanlauluja kuin Väinämöinen konsanaan. Välispiikkien aikana tunsi olevansa musahissan tunnilla, kun Sam Lee kertoi leppoisasti laulujen tarinoista ja alkuperistä ja välillä myös soittimista.

Kun sain tietää, että he ovat tulossa Budapestiin, ostin saman tien lipun. Keikka oli paikassa nimeltä Müveszetek Palotája eli Palace of Arts, jota olimme edellisenä iltana ihmetelleet kauas hehkuvien pinkkien värivalojen takia. 

Sisältä rakennus ei ole suinkaan mauton, vaan Budapestin taiteen keskus. Siellä on nykytaiteen Ludwig-museo, mahtipontiseen goottilaiskatedraalin henkeen rakennettu kansallinen konserttihalli Bartók Béla Nemzeti Hangversenyterem (jossa soivat myös euroopan arvokkaimmat urut), sekä viimeisimpänä, vaan ei kai vähäisimpänä, Fesztivál Színház, johon minä pääsin tutustumaan lähemmin Sam Leen ja kumppaneiden seurassa. Sali oli muuhun ympäristöön verrattuna kotoisampi, koska arkkitehtuurissa oli käytetty kauniisti muotoiltua pähkinäpuuta, joka oli juhlava mutta tunnelmaltaan lämmin ja kotoisa. Akustiikka oli varsin hyvä, ylätasanteellekin kaikki kuului moitteettomasti. Keikka itsessään oli ihana, ei ehkä aivan ensimmäisen kokemuksen veroinen, mutta se teki jotenkin tosi hyvää juuri sillä hetkellä. 

Hyvää teki myös kävely kotiin Tonavan rantaraittia pitkin, tuosta joesta on kyllä tullut vähän mun henkireikä, tulisin varmasti hulluksi kaupungissa jos ei olisi melko lähellä tuollaista paikkaa josta voi nähdä vettä ja kauas eteensä.

 Tässä on siis sitä kivaa sinistä diskovaloa, jota vyöryy kaupungin yli joka ilta:

Meidän lähin silta Szabadzhíd (Vapaudensilta), josta on näkymä myös Gellért-vuorelle ja sen vapaudenpatsaalle (näkyy mustan keskellä valotötterönä) ja luksuskylpylä-hotelli Gellért: 

Ja nyt on aika siirtyä Toiseen kohokohtaan: Mami, sisko ja kylpylä Rudas.

Rakkaat äiti ja sisko tulivat kylään, joten pääsin katselemaan Budapestia turistioppaan/turistin ominaisuudessa. Nyt on nähty Luolakirkko:

kävelty yli Gellért-vuoren upeaa ruskaa ihaillen:

kurkoteltu Vapaudenpatsasta (still so far far away... )

syöty kalliit mutta herkulliset tiramisut turistinäköalalla

...ja kuunneltu (ylihinnoiteltua) Mozart-Liszt-Vivaldi-konserttia hienossa kirkossa, jossa kuulijat eivät osanneet käyttäytyä (taputtivat joka kerta kun musiikkiin tuli pienikin tauko, joten olin ihan sekaisin mikä osa kuului mihinkin kokonaisuuteen).

Ja sitten, se todellinen kohokohta: Kylpylä!

Alun perin olimme menossa tavallisimpiin turistikohteisiin, Széchenyiin tai Gellertiin, mutta lounaspaikassamme Répulö Pulissa (sangen viihtyisä paikka muuten, hyvä palvelu!), mukava tarjoilijatar neuvoi meille, että Rudas on hänen mielestään paras – 1500-luvulta peräisin oleva turkkilaisten rakentama kylpylä, joka on pienempi mutta huomattavasti rauhallisempi ja rentouttavampi kuin suuremmat turistikylpylät, ja juuri tänään eli tiistaina siellä on only women -päivä! Päätimme siis ottaa neuvosta vaarin ja lähteä sinne. Se oli erinomainen valinta, ja haluan kirjoittaa Rudasista nyt siksikin, ettei siitä paljon kirjoiteta tavallisimmissa matkaoppaissa tai nettisivustoilla. Jos siis joku ”ulkopuolinenkin” tänne vahingossa eksyy, niin tässä tulee sisäpiiritietoa!

Rudas sijaitsee ihan Gellért-vuoren kupeessa, Erzsébet-sillan päässä. Siellä on uima-allas (jossa ei tajuttu käydä) ja kylpyläalue. Kylpyläalue on yksi iso sali, jossa on hämärä valaistus ja keskellä iso 36 asteen allas, nurkissa pienempiä erilämpöisiä altaita. Lisäksi on kaksi saunaa, toinen turkkilaistyylinen höyrysauna ja toinen kuiva sauna, jossa voi istua 40-50, 50-60 ja 70+ -asteisissa huoneissa puutuoleilla. Viimeisessä eli kuumimmassa huoneessa on pieni kiuaskin, johon ei tosin löydy löylyvettä tai kauhaa. Eli ihan suomalaisesta saunasta ei voi puhua, mutta se oli lähimpänä sellaista mihin olen tähän mennessä päässyt, joten se oli ihanaa.

Aluksi olin jokseenkin hämmennyt. Menin altaaseen, lilluin, se tuntui ihan kivalta, mutta en ihan ymmärtänyt sen pointtia. Miten ihmiset jaksavat olla täällä tuntikausia, en tajua. Kokeilin muita altaita, menin saunaan, menin kylmempään altaaseen, aah. Aloin pikkuhiljaa tajuta. Kävin eri lämpöisissä altaissa, tunnustelin, miltä ne tuntuivat kehossa – aina eri lämpöisiltä riippuen siitä, mistä oli tulossa. Löysin myös lepohuoneen, jossa sai vain olla ja levätä kuivalla ja pehmeällä alustalla. Ehkä siellä sain vihdoin sen rauhan, jota tuossa paikassa tavoiteltiinkin. Sen jälkeen menin jokseenkin meditatiiviseen tilaan, jossa tärkeää oli vain veden tuntu iholla ja oma keho ja hengitys. Muut ajatukset leijuivat mielessä kevyinä, merkityksettöminä.

Jaksoimme kuin jaksoimmekin lillua yli kolme tuntia. Ja se oli ehkä meditatiivisin ja rentouttavin kolme tuntia elämässäni. Aah. 

P.S. Sam Lee & Friends tulee Suomeen! Siksi mä halusin sitä hehkuttaa! Ne on Helsingissä Etnosoi -festareilla, menkäähän ihmeessä kuuntelemaan jos pääsette!