Viimeisten vientiä

No niin, hyvät ystävät, on käynyt niin, että joulukuu on rientänyt huimaa vauhtia kohti sitä päivää, jolloin minä ja rakkaat Budapest-kämppikseni Asmo ja Maria pakkaamme kimpsumme ja kampsumme ja suuntaamme kohti armasta koti-Suomea. Juuri nyt on melko tarkkaan kaksi vuorokautta siihen, että marssimme lentokoneeseen ja jätämme Unkarin taaksemme. Siihen päättyy myös yhteinen kämppiselomme, jota tulee kyllä ikävä. Kotiinpaluuta olemme kuitenkin kukin jo odottaneet innolla koko joulukuun.

Nyt palaan hetkeksi joulukuun alkuun ja kirjoitan vähän sen tapahtumista ja kivoista jutuista. Jossain vaiheessa kirjoitan vielä jonkinlaisen yhteenvedon tästä kaikesta ja siitä mitä jäi käteen, mutta se teksti tulee todennäköisesti syntymään vasta Suomessa. Siis tämä on todennäköisesti viimeinen blogikirjoitus Budapestistä. Sziasztok!

Joulukuun alussa äiti ja toinen sisko kävivät kylässä, äiti jo toista kertaa tänä syksynä. Hän on siis jo suvereeni Budapest-turisti. Hän oli selvittänyt ihan itse netistä, että yli 65-vuotiaat saavat matkustaa joukkoliikenteessä ilmaiseksi. Metrojen sisäänpääsyillä on aina tarkastajat, joten opetin äitille taikasanat, "hatvanhat éves vagyok" eli "olen 66-vuotias" (sanot sillee, hat-vanhat eeves vajok). Äiti siis käveli suvereenisti tarkastajan ohi todeten vain "hatvanhat" (=66) ja jatkaen matkaansa rullaportaisiin. Jotakin se tarkastaja huusi perään, mutta sentään hymyillen, eli eiköhän se tajunnut mistä oli kyse.

Minä <3 Äiti <3 Tupsupipot

Kävimme myös Kesäyön unelma -baletissa, jossa tanssijat tanssivat upeasti ja lavastus ja puvustus oli silmiä hivelevää. Tarina kuitenkin "huipentui" täysin irralliseen sekoiluosioon, jossa oli jotain outoa unkarilaista inside-läppää ja tietenkin kansantanssi vs. baletti -battle, vaikka muuten esitys oli pysynyt tiukasti balettiliidossa. Tanhu forever! :D

Äitin ja siskon lähdettyä hyppäsin Brnon bussiin, eli vietin Suomen itsenäisyyspäivän kolmessa eri ulkomaassa seikkaillen. Lähdin Unkarista, pysähdyin Slovakiassa (Bratislavassa) syömässä voileivän ja lopulta saavuin vanhaan tuttuun Brnoon ja ah, niin kaunis tsekin kieli kantautui korviini. Kaupunki toivotti minut tervetulleeksi satumaisella lumisateella, joka kesti koko yön ja aamullakin maa oli vielä valkoinen. Paras mahdollinen itsenäisyyspäivälahja!

Valitettavasti en saanut Brnon kuuluisan kikkelikellon syöksemää palloa itselleni, vaikka riensimme kahdesti illan aikana Námesti Svobodylle yrittämään.

UfoBrnon kikkelikello ja joku hullu!

(Tää on vanha kuva viime keväältä, mutta lisätkää maisemaan vähän lunta niin saatte tämän vuoden tunnelman :))

Lauantaina tapasin vanhoja kavereita ja kuuntelin tsekkiläistä kansanmusiikkia Mezzaninessa, cimbalo-tähtenä ystäväni Janka. Sunnuntaina juhlistimme Lukasin synttäreitä planetaarioesityksellä, jossa maailma pyöri ja voin pahoin. (Vinkki: Ei kannata mennä planetaarioon, jos potee "sunnuntaiflunssaa".)

On hienoa, että planetaariossa voi perehtyä myös MARSUn elämään!

Takaisin Unkariin palattuani edessä olivat viimeiset työpäivät ja oppitunnit. Työtä ei ollut paljon, joten palloilin levottomana ja kaipasin kotiin. Keskiviikkoiltana koitti kuitenkin vielä yksi matka tässä maassa: reissu Tapolcaan ja Keszthelyihin ihanan Zsuzsin kanssa. Tutustuin häneen tsekkiläisen ystäväni Lukasin kautta, ja hän tarjoutui auliisti oppaaksi Balatonin seudulle. Saavuimme myöhään illalla Zsuzsin kotikaupunkiin Tapolcaan, ja hänen äiti otti meidät vastaan lämpimästi syleillen. Sain siis maistaa aitoa unkarilaista vieraanvaraisuutta, mikä tarkoitti että Zsuzsin vanhemmat kohtelivat minua kuin omaa rakasta tytärtään. Tunsin itseni todella tervetulleeksi ja samalla etuoikeutetuksi. Yövyin tuossa talossa vain kaksi yötä, mutta jäin kaipaamaan sen sydämellistä tunnelmaa. Toivottavasti vielä joskus palaan sinne.

Torstaina lähdimme siis junalla Keszthely'hin, joka on vähän Jämsää isompi kaupunki Balaton-järven rannalla. Kävimme Festetics-linnassa, jossa oli muun muassa henkeäsalpaavan upea kirjasto. Muutenkin linna oli satumaisen kaunis ja kanssamme samassa opastusryhmässä kulkevat pikkutytöt tuijottivat kaikkea suu ihastuksesta ammollaan. Voin kyllä arvata, mitä illalla kotona leikitään.

Linnan ja kierrokseen kuuluvan hevosmuseon jälkeen suuntasimme Zsuzsin perhetuttujen perustamaan Marsipaanimuseoon ja cukrászdaan eli konditorioon.

Marsipaaniteokset olivat niin upeita, että on pakko laittaa paljon kuvia! Kaikki teokset on tehty käsityönä luonnollisista raaka-aineista ilman keinotekoisia väriaineita. Ja se on oikeasti kaikki marsipaania!!! So cooool!!!

Räyh! Huomatkaa myös Turtlesit kuvan vasemmassa reunassa!

Istahdimme konditorian puolelle kahville ja talon tarjoamille kakuille. En ole yleensä mikään erityisen suuri kakkufani, mutta jokainen näistä kolmesta kakusta hiveli makunystyröitäni suorastaan euforisesti. Herrrkullista!

Kävimme tietysti myös Balatonjärven rannalla, ja siellä tapasimme erikoisen ilmestyksen: kesyn joutsenen. Se oli kuulemma telonut jalkansa poikasena ja päätynyt ihmisten hoitoon, joten se oli täysin kesyyntynyt. Pääsin ihan oikeasti syöttämään joutsenta kädestä! Puhtaanvalkoinen höyhenpeite oli niin kaunis, että melkein itketti! Se oli upeaa ja jännittävää, mutta muuttui pian pelottavaksi, kun joutsen haistoi muovipussissani olevat konditoriaostokset ja lähti vainoamaan minua...

Tänne ne piparit!!!

Illaksi palasimme Tapolcaan ja teimme pienen kävelyn kaupungin keskustassa. Tapolcassa on upea luolajärvi ja kuumasta lähteestä tuleva maanpäällinen järvi ja joki, joissa veden lämpötila on aina noin 18 astetta. Kylmällä ilmalla kaupunkia ympäröi siis vesihöyryn luoma tunnelmallinen sumu. 

Uiminen kielletty, valitettavasti.

Nautimme torilta kuumaa viiniä eli Forralt bória, joka on jotakin glögin tapaista. Sitten oli aika palata takaisin kotiin ja aamulla kello 6.30 lähdimme bussilla Budapestiin. Matka oli siis lyhyt, mutta erittäin mieleenpainuva... toivottavasti palaan jonain kesänä Tapolcaan ja pääsen melomaan maanalaisessa järvessä!