Oma maa mansikka, muu maa mustikka

Mitä tulen kaipaamaan Budapestista:

1. Kämppiksiäni.
Aamuiset uutisguru-sessiot, inside-vitsit, korttipelit, yhteiset illalliset, illanvietot, joskus kiivaiksikin käyvät väittelyt milloin mistäkin, reissut eri paikkoihin ja kotona jumittamiset. Olin todella onnekas, kun sain asuintovereikseni niin ihanan pariskunnan, ja on outoa ja haikeaa tajuta, että en tule jakamaan arkeani noiden ihmisten kanssa enää koskaan. Lentokentällä pääsi itku, ja tunsin itseni hetken ajan pikkulapseksi joka erotetaan vanhemmistaan.

Ei sovi tietenkään unohtaa huonetovereitani Puhia ja Ihaata.

2. Opiskelijoitani
Nautin opetuksesta todella paljon. Keskustelukursseilla pääsin tutustumaan opiskelijoihin paremmin kuin tavallisilla kielentunneilla, ja pääsin kokeilemaan uusia erilaisia opetusmetodeja. Oli ihanaa opettaa opiskelijoille, jotka todella haluavat oppia ja ovat kiinnostuneita. Virallisen opetuksen lisäksi pidin myös maisteriopiskelijoille leffailtoja, joiden kautta olisin voinut ystävystyä heidän kanssaan lähemminkin, mutta aloitin ne valitettavasti vähän liian myöhään.
... Ja tähän kohtaan kuuluvat kai myös suloiset Suomi-koulun lapset, joiden apuopettajana toimin. Vaikka sunnuntaipäivät tuntuivat kutistuvan liian lyhyiksi parin tunnin työsession takia eikä siksi aina olisi huvittanut lähteä, oli ihanaa seurata pikkuisia kaksikielisiä lapsia, jotka keksivät milloin mitäkin kommelluksia. Suloisinta oli, kun pienten ryhmään syntyi romanssi! Kaksi nelivuotiasta lakkaamatta toistensa kimpussa, ja sit ne pussas!!! <3

3. Vakkaripaikkoja
Cafe Csiga ja ravintola Répulö Puli muodostuivat kantapaikoikseni. Csigassa kävin usein itsekseni aamukahvilla tekemässä gradua tai kirjoittelemassa jotain muuta. Siellä jopa työnteko oli kivaa ja leppoisaa, ja hosszú káve eli pitkä kahvi oli hurjan hyvää! Tarjoilija myös antoi mun sönköttää onnetonta unkariani ja vastasikin kohteliaasti unkariksi, tosin useimmiten hän joutui kääntämään sen vielä englanniksi, jos sisältö oli jotain muutakin kuin 180ft (joka oli muuten aamukahvin hinta, eli vaivaiset 60 senttiä!). Répulö Pulissa eli "taulupaikassa" taas oli yksi tosi mukava tarjoilija, joka aina kertoili meille kaikenlaista ja muun muassa suositteli ihanaa Rudas-kylpylää.

Vakkarikahviloiden lisäksi kaipaan tietysti kauniita katuja, kujia, siltoja, Tonavan rantaa, Gellert-vuorta... päämäärättömät ja joskus päämäärällisetkin kävelyretket olivat antoisinta turistimatkailua. 

4. Unkarin kieltä
Meni oikeastaan aika kauan, ennen kuin opin oikeasti pitämään unkarin kielestä, mutta pikkuhiljaa tajusin, että siitä on tullut sellainen tuttu ja turvallinen kieli, jossa on parhaimmillaan kaunis, laulava ja "hienostunut" sointi. Zsuzsin luona ollessani tajusin myös ymmärtäväni sitä jo yllättävän hyvin ja jos oppisin lisää sanoja, saisin siitä varmaan aika nopeasti muutenkin kiinni, mutta tuottotaitoni ovat edelleen ihan muutaman peruslauseen ja tervehdysten tasolla.

Pidän unkarin kielessä etenkin siitä, miten paljon siihen kuuluu kauniita kohteliaita ilmaisuja. Aina kiitetään kauniisti, pyydetään kauniisti, sanotaan äitikulta ja isäkulta ja minäkin olin heti Zsuzsin perheen luo mennessäni "kedves" eli "kulta" varmaan olisi lähin suomalainen sana. Jopa bussikuski toivotti "hyvää yötä, kulta"! (Hämmentävää tosin oli, että kuulin muutaman kerran minusta käytettävän sanaa "kislánya" eli "pikkutyttö / pieni tyttö", mutta ehkä se johtui siitä, että olin Zsuzsin seurassa ja minähän olin meistä pienempi.)

5. Halpaa viiniä, ruokaa, kulttuuria ja matkustamista
Pakkohan se on sanoa, että suomalaiselle Budapest/Unkari on todella halpa, mikä on tietysti aika kivaa ja mahdollistaa ravintolassa syömisen, oopperassa tai baletissa käymisen, matkustelun ja vaikkapa armottoman dokaamisenkin jos sellaisesta tykkää, kaikki tämä suomalaisella opintotuella ja harjoittelijan Erasmus-apurahalla.

Ehdin tosin jo täysin kyllästyä keskusteluun hintaeroista ja etenkin palkkaeroista. Jos tienaa 400 euroa kuussa, mikä on unkarilaisten keskipalkka, niin ei tunnu euron viinikään enää niin halvalta. Ja joo joo, Suomessa on paljon korkeampi hintataso eikä palkkoja voi verrata, mutta on se kyllä ihan oikeasti niinkin, että Suomessa keskimääräinen elintaso on reippaasti korkeammalla ja se halutaan myös siellä pitää. Suomessa kukaan opiskelija ei suostuisi jakamaan huonettaan kolmen muun ihmisen kanssa, mikä täällä on ihan normaalia. Sellaisella järjestelmällä varmaan ratkaistaisiin asuntopulaongelmat ja pistettäisiin opintotuki riittämään Suomessakin, mutta jos joku kehtaisi sellaista Suomessa ehdottaakaan, hänet lynkattaisiin välittömästi moisesta ihmisoikeuksia vastaan sotivasta ehdotuksesta. En siis todellakaan ole sitä ehdottamassa (joku itsesuojeluvaisto mullakin, hehe (no ei, enhän tosiaan itsekään haluaisi missään nimessä jakaa huonettani yhtään kenenkään paitsi ehkä jonkun ihanan miehen (tai Puhin ja Ihaan) kanssa, koska olen suomalainen ja henkilökohtainen tilan- ja yksityisyydentarpeeni on puolen hehtaarin metsän kokoinen...)), mutta maailmalla eläminen opettaa suhteellisuudentajua. Suomessa opiskelijoilla asiat ovat todella hyvin. Se ei tietenkään tarkoita, etteivätkö ne voisi olla paremmin, mutta silti.

No oho, taas päädyin tähän aiheeseen, jonka pohtimiseen olen tosin ehtinyt jo kyllästyä mutta pohdinpa sitä edelleen.

Niin, kyllä sitä aina paljon oppii kun käy vähän muualla maailmassa ihmettelemässä. Paljon olen oppinut, joskaan en läheskään tarpeeksi, Unkarista ja unkarilaisista. Unkarissa on upeaa vanhaa kulttuuria ja siellä näkyy vuosisatojen loisto, mutta myös monet historialliset takaiskut ja pienen kansan taistelu omasta identiteetistään. On hienoa, että omaa kansantanssi- ja kansanmusiikkikulttuuria pidetään elossa ja taidetta ja korkeakultturia arvostetaan, mutta pidetään myös kansan saatavilla (joskaan niillä 400 forintin (=1,5 euron) lippupaikoilla tuskin olisi nähnyt juuri mitään...). Surullista taas on surkean taloustilanteen ja poliittisen vaihtoehdottomuuden luoma näköalattomuus, joka tuli esille erittäin monissa keskusteluissa paikallisten kanssa. Toivon niin paljon, että tuossa maassa nähtäisiin vielä valoisampi aikakausi, jolla myös pelottavat ääriliikkeet ja muukalaisviha laskisivat päänsä alas häpeillen ja kävelisivät pois. Silloin voisi kukoistaa se kaunis, lämmin ja vieraanvarainen unkarilaisuus, jota sain pienen hetken kokea.

Samalla tässä on kuitenkin oppinut paljon myös itsestään, kulttuuristaan ja kotimaastaan. Ulkomailla oppii näkemään oman kulttuurinsa kauempaa ja laajemmin ja oppii kyseenalaistamaan tai arvostamaan meille itsestäänselviä asioita. Kaikesta huolimatta ja juuri sen takia Suomi on aika ihana maa ja on kivaa olla taas kotona silittämässä kissaa. Meillä on asiat aika hyvin. Pidetään vain toisistamme huolta, niin ne voivat olla hyvin kaikilla.

Hyvää joulua eli Boldog karácsonyit és boldog új évest! Pesti Budapestissa is kaput!

P.S. Kun nyt katson tätä upeaa videota, tuntuu jotenkin oudolta ja uskomattomalta, että hetki sitten olin vielä tuossa kaupungissa. Nyt se tuntuu jo etäiseltä unelta, mutta totta se taisi silti olla. 

Viimeisten vientiä

No niin, hyvät ystävät, on käynyt niin, että joulukuu on rientänyt huimaa vauhtia kohti sitä päivää, jolloin minä ja rakkaat Budapest-kämppikseni Asmo ja Maria pakkaamme kimpsumme ja kampsumme ja suuntaamme kohti armasta koti-Suomea. Juuri nyt on melko tarkkaan kaksi vuorokautta siihen, että marssimme lentokoneeseen ja jätämme Unkarin taaksemme. Siihen päättyy myös yhteinen kämppiselomme, jota tulee kyllä ikävä. Kotiinpaluuta olemme kuitenkin kukin jo odottaneet innolla koko joulukuun.

Nyt palaan hetkeksi joulukuun alkuun ja kirjoitan vähän sen tapahtumista ja kivoista jutuista. Jossain vaiheessa kirjoitan vielä jonkinlaisen yhteenvedon tästä kaikesta ja siitä mitä jäi käteen, mutta se teksti tulee todennäköisesti syntymään vasta Suomessa. Siis tämä on todennäköisesti viimeinen blogikirjoitus Budapestistä. Sziasztok!

Joulukuun alussa äiti ja toinen sisko kävivät kylässä, äiti jo toista kertaa tänä syksynä. Hän on siis jo suvereeni Budapest-turisti. Hän oli selvittänyt ihan itse netistä, että yli 65-vuotiaat saavat matkustaa joukkoliikenteessä ilmaiseksi. Metrojen sisäänpääsyillä on aina tarkastajat, joten opetin äitille taikasanat, "hatvanhat éves vagyok" eli "olen 66-vuotias" (sanot sillee, hat-vanhat eeves vajok). Äiti siis käveli suvereenisti tarkastajan ohi todeten vain "hatvanhat" (=66) ja jatkaen matkaansa rullaportaisiin. Jotakin se tarkastaja huusi perään, mutta sentään hymyillen, eli eiköhän se tajunnut mistä oli kyse.

Minä <3 Äiti <3 Tupsupipot

Kävimme myös Kesäyön unelma -baletissa, jossa tanssijat tanssivat upeasti ja lavastus ja puvustus oli silmiä hivelevää. Tarina kuitenkin "huipentui" täysin irralliseen sekoiluosioon, jossa oli jotain outoa unkarilaista inside-läppää ja tietenkin kansantanssi vs. baletti -battle, vaikka muuten esitys oli pysynyt tiukasti balettiliidossa. Tanhu forever! :D

Äitin ja siskon lähdettyä hyppäsin Brnon bussiin, eli vietin Suomen itsenäisyyspäivän kolmessa eri ulkomaassa seikkaillen. Lähdin Unkarista, pysähdyin Slovakiassa (Bratislavassa) syömässä voileivän ja lopulta saavuin vanhaan tuttuun Brnoon ja ah, niin kaunis tsekin kieli kantautui korviini. Kaupunki toivotti minut tervetulleeksi satumaisella lumisateella, joka kesti koko yön ja aamullakin maa oli vielä valkoinen. Paras mahdollinen itsenäisyyspäivälahja!

Valitettavasti en saanut Brnon kuuluisan kikkelikellon syöksemää palloa itselleni, vaikka riensimme kahdesti illan aikana Námesti Svobodylle yrittämään.

UfoBrnon kikkelikello ja joku hullu!

(Tää on vanha kuva viime keväältä, mutta lisätkää maisemaan vähän lunta niin saatte tämän vuoden tunnelman :))

Lauantaina tapasin vanhoja kavereita ja kuuntelin tsekkiläistä kansanmusiikkia Mezzaninessa, cimbalo-tähtenä ystäväni Janka. Sunnuntaina juhlistimme Lukasin synttäreitä planetaarioesityksellä, jossa maailma pyöri ja voin pahoin. (Vinkki: Ei kannata mennä planetaarioon, jos potee "sunnuntaiflunssaa".)

On hienoa, että planetaariossa voi perehtyä myös MARSUn elämään!

Takaisin Unkariin palattuani edessä olivat viimeiset työpäivät ja oppitunnit. Työtä ei ollut paljon, joten palloilin levottomana ja kaipasin kotiin. Keskiviikkoiltana koitti kuitenkin vielä yksi matka tässä maassa: reissu Tapolcaan ja Keszthelyihin ihanan Zsuzsin kanssa. Tutustuin häneen tsekkiläisen ystäväni Lukasin kautta, ja hän tarjoutui auliisti oppaaksi Balatonin seudulle. Saavuimme myöhään illalla Zsuzsin kotikaupunkiin Tapolcaan, ja hänen äiti otti meidät vastaan lämpimästi syleillen. Sain siis maistaa aitoa unkarilaista vieraanvaraisuutta, mikä tarkoitti että Zsuzsin vanhemmat kohtelivat minua kuin omaa rakasta tytärtään. Tunsin itseni todella tervetulleeksi ja samalla etuoikeutetuksi. Yövyin tuossa talossa vain kaksi yötä, mutta jäin kaipaamaan sen sydämellistä tunnelmaa. Toivottavasti vielä joskus palaan sinne.

Torstaina lähdimme siis junalla Keszthely'hin, joka on vähän Jämsää isompi kaupunki Balaton-järven rannalla. Kävimme Festetics-linnassa, jossa oli muun muassa henkeäsalpaavan upea kirjasto. Muutenkin linna oli satumaisen kaunis ja kanssamme samassa opastusryhmässä kulkevat pikkutytöt tuijottivat kaikkea suu ihastuksesta ammollaan. Voin kyllä arvata, mitä illalla kotona leikitään.

Linnan ja kierrokseen kuuluvan hevosmuseon jälkeen suuntasimme Zsuzsin perhetuttujen perustamaan Marsipaanimuseoon ja cukrászdaan eli konditorioon.

Marsipaaniteokset olivat niin upeita, että on pakko laittaa paljon kuvia! Kaikki teokset on tehty käsityönä luonnollisista raaka-aineista ilman keinotekoisia väriaineita. Ja se on oikeasti kaikki marsipaania!!! So cooool!!!

Räyh! Huomatkaa myös Turtlesit kuvan vasemmassa reunassa!

Istahdimme konditorian puolelle kahville ja talon tarjoamille kakuille. En ole yleensä mikään erityisen suuri kakkufani, mutta jokainen näistä kolmesta kakusta hiveli makunystyröitäni suorastaan euforisesti. Herrrkullista!

Kävimme tietysti myös Balatonjärven rannalla, ja siellä tapasimme erikoisen ilmestyksen: kesyn joutsenen. Se oli kuulemma telonut jalkansa poikasena ja päätynyt ihmisten hoitoon, joten se oli täysin kesyyntynyt. Pääsin ihan oikeasti syöttämään joutsenta kädestä! Puhtaanvalkoinen höyhenpeite oli niin kaunis, että melkein itketti! Se oli upeaa ja jännittävää, mutta muuttui pian pelottavaksi, kun joutsen haistoi muovipussissani olevat konditoriaostokset ja lähti vainoamaan minua...

Tänne ne piparit!!!

Illaksi palasimme Tapolcaan ja teimme pienen kävelyn kaupungin keskustassa. Tapolcassa on upea luolajärvi ja kuumasta lähteestä tuleva maanpäällinen järvi ja joki, joissa veden lämpötila on aina noin 18 astetta. Kylmällä ilmalla kaupunkia ympäröi siis vesihöyryn luoma tunnelmallinen sumu. 

Uiminen kielletty, valitettavasti.

Nautimme torilta kuumaa viiniä eli Forralt bória, joka on jotakin glögin tapaista. Sitten oli aika palata takaisin kotiin ja aamulla kello 6.30 lähdimme bussilla Budapestiin. Matka oli siis lyhyt, mutta erittäin mieleenpainuva... toivottavasti palaan jonain kesänä Tapolcaan ja pääsen melomaan maanalaisessa järvessä! 

Suunnitelmat vs. Todellisuus

Suunnitteleminen on hirveen kivaa. Aina kun joku rakas ystäväni tai sukulaiseni on tähän kaupunkiin saapunut, olen listannut heille paljon ehdotuksia tekemiseksi, tarjonnut eri vaihtoehtoja ja tietysti heidän saavuttuaan alkaa listaan tulla lisää must see ja must do -asioita. Ja eihän se haittaa, vaikka kaikki niistä suunnitelmista eivät toteutuisikaan. Vietämme joka tapauksessa laatuaikaa yhdessä, ja se on tärkeintä. Tämän syksyn aikana olen kuitenkin miettinyt jo muutaman kerran, että onkohan se joku minun erityistaitoni tehdä upeita suunnitelmia, jotka eivät toteudu. Vai onko vika kohtalossa, joka rankaisee minua, kun yritän jotenkin kontrolloida tulevaisuuttani?

Varpun reissun kanssa kävi niin, että yksikään suunnitelmistamme ei toteutunut, eikä kaikki suinkaan johtunut meistä itsestämme. No, kaikesta huolimatta oli hauskaa.

Näin sen piti mennä:

1. Varpu saapuu lauantaina iltapäivällä lentokentälle ja minä menen vastaan. Menemme syömään Budan puolelle Tranzit Art Caféhen, jota yksi kaveri mulle suositteli.
2. Sunnuntaina menemme patsaspuistoon.
3. Maanantaina Varpu ostaa talvitakin ja kirjoittaa yhden keskeneräisen esseen valmiiksi sillä aikaa, kun minä olen töissä.
4. Tiistaina Varpu lähtee Pécsiin ja on siellä kaksi päivää.
5. Keskiviikkona Varpu tulee takaisin ja teemme ruokaa kotona.
6. Torstaina menemme kylpylään ja illalla katsomaan Salome-oopperaa.
7. Perjantaina menemme Slovakian puolelle Kosiceen.
Näiden lisäksi suunnitelmissa olivat myös Városligetin luistinrata ja linnan alue, zumba ja Risto Räppääjässä mainittu köysirata.

Näin se meni:

1. Varpu saapui lauantaina iltapäivällä lentokentälle, kone oli myöhässä ja minulta katosi ajantaju, eli olin kotona "just lähössä" kun Varpu lähetti viestin, että "oon nyt täällä terminaalissa".

Kun Varpu pääsi keskustaan, lähdimme Budan puolelle ja löysimme Tranzit Art Cafén, joka oli remontissa eli siis kiinni. Kävelimme siis takaisin Pestin puolelle ja menimme Taskárádió-ravintolaan, jossa söimme ehkä elämämme pahanmakuisimmat ruoka-annokset. Jotain nökkelipastaa pahanmakuisessa juustokastikkeessa, eikä mitään muuta. En pystynyt syömään loppuun. Onneksi sen jälkeen löysimme kuitenkin kivan Lámpás-baarin, jossa soitti jazz-bändi, ja saatoimme täyttää epätyydyttyneet vatsamme oluella.

2. Sunnuntaina satoi, heräsimme myöhään, olimme lähdössä patsaspuistoon ja totesimme, että sinne täytyy matkustaa tunti emmekä ehtisi olla siellä kuin vajaan tunnin, koska minun piti mennä illaksi taas Suomi-kouluun lapsia viihdyttämään. Emme siis menneet. 

3. Maanantaina Varpu osti talvitakin ja kirjoitti yhden keskeneräisen esseen valmiiksi sillä aikaa, kun minä olin töissä. Esseestä tosin puuttui vielä jotakin. 

4. Tiistaina Varpu lähtee Pécsiin ja on siellä kaksi päivää. Emme olleet tuona aikana yhdessä, joten tämä "mikään suunnitelma ei toteudu" -kirous ei ollut voimassa siellä. 

5. Keskiviikkona Varpu tuli takaisin ja söimme ulkona, koska olin liian myöhään Varpua vastassa (koska yhtäkkiä iski vakava tarve laulaa suomalaisia joululauluja) ja liian väsynyt tehdäkseni ruokaa. Répulö Puli palveli meitä kuitenkin erittäin hyvin, ja elämäni upeimman käsityötaideteoksen, ks. edellinen merkintä.

6. Torstaina naiselliset syyt estivät kylpylään menon, joten suunnitelmissa oli Margit-saari. Kävelimme sinne päin joen rantaa, mutta kylmä sää ja lämpimän juoman tarve saattoivat meidätVörösmarty térin joulutorille ja lopulta Gerbeaud-kahvilaan, jossa joimme kalliit mutta maukkaat erikoiskahvit. Sitten kello olikin jo niin paljon, että täytyi lähteä laittautumaan oopperaa varten. Tein äkkiä kotona ruokaa (jonka poltin pohjaan), ja lähdimme kohti Oopperataloa.

Oopperatalolle saavuttuamme tajusin, etten tarkistanut, otinko lippuja mukaan... minähän tyhjensin lompakkoa tässä hiljattain... ja tietysti liput lepäsivät kotona selvittämistä odottavassa kuittikasassa. Voi surkeus! Onneksi liput olivat maksaneet vain 400 ft, ja Varpu oli käynyt oopperassa jo aikaisemmin. 

Tästä masentuneina menimme Instant-baariin, tarjosin tietysti pahoillani oluet. Pohdimme syvällisesti elämää, kunnes päädyimme puheisiin kahden turkkilaisen turistin kanssa. He olivat molemmat lääkäreitä ja uskoivat Steve Jobsiin. Sangen hauskoja miehiä! He kutsuivat meidät kanssaan seuraavaan baariin. Kysyin, onko siellä karaokea, koska menetettyäni oopperaelämyksen halusin päästä edes itse laulamaan. Totta kai on, he vakuuttivat. Menimme, eikä ollut. No, joimme siellä yhdet ja kysyimme Steveltä, mistä Budapestissa olisi tänään karaokea. Steve ohjasi meidät johonkin irkkupubilta kuulostavaan paikkaan. Matkasimme sinne läpi kylmän sään (lähinnä turkkilaisemme kärsivät nollaa lähentelevästä säätilasta), ja lupaavasti oveen olikin kirjoitettu, että karaoke 28.11. Menimme sisään, ja outo ironinen baarineiti totesi, että only on weekends. "But it says on the board 28th and it's 28th now!" "Only weekends." Ei vähänkään myötätuntoa. Löi sentään käteen jonkun menovinkki-oppaan, josta saimme etsiä lähimmän karaokepaikan.

Päätimme istua ja juoda yhdet. Baarissa oli kylmä. Menovinkkilista kertoi meille, että karaokea olisi voinut laulaa ihan Instantin vieressä olevassa baarissa. Olimme tulleet jo toiselle puolelle keskustaa, joten luovutimme siis karaokebaarin kanssa, koska oli kylmä ja minun piti herätä aikaisin. Menimme Super8-baariin, joka on onneksi ihan lähellä meidän kotia. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta meillä oli hullun hauskaa! Hassut turkkilaiset lääkärit! :)

(Ja aamulla skarppina ylös esittelemään gradua. Ei tehnyt edes tiukkaa! Olen kovis.)

7. Olin tajunnut jossain vaiheessa viikkoa, että mulla olisi liikaa töitä enkä ehtisi lähteä koko päiväksi toiseen kaupunkiin. Perjantaista tulisi siis Budapest-päivä. Suunnitelmissa: Margit-saari, ehkä Városligetin linna ja illalla karaokebaarin etsiminen. 

Lounaalla meille sitten vinkattiin lasten junarataa, joka kulkee Budan vuorilla. Se jos mikä olisi meidän juttu! Intoa puhkuen heitimme muut suunnitelmat romukoppaan ja lähdimme saman tien kohti Budan kukkuloita. Olimme tosin tajunneet jo sinä aamuna, että näyttää siltä, ettei tällä reissulla mikään suunnitelma toteudu. No mutta tämä ei ole suunnitelma, vaan spontaaniutta! Pakko onnistua! 

Pääsimme kyllä juna-asemalle ja näimme ikkunasta, kuinka pikkuruisiin konduktöörinasuihin pukeutuneet lapset/teinit siellä sisällä aseman taukohuoneessa söivät eväitä ja pitivät hauskaa. Ilman konduktöörinasuja paikkaa olisi luullut nuorisotaloksi. Lippuluukku kuitenkin seisoi pimeänä ja suljettuna, ja aikataulua tutkittuamme tajusimme, että viimeinen juna oli mennyt tunti sitten. Siellä me seisoimme hämärtyvässä illassa pettyneinä ja lannistuneina, syöden lohdutukseksi rommisuklaata, joka osoittautuikin marsipaanisuklaaksi ja oli pahaa.

Menimme kotiin nuolemaan haavojamme. Varsinkin minä olin lopen uupunut, mutta ajattelin, että ehtisimme vielä käydä illalla katsomassa Városligetin luistelurataa. Ja sitten karaokebaariin. 

No, nukahdin vähän ja olemme hitaita, joten Városliget jäi. Karaokebaari kuitenkin piti kokea vielä Varpun viimeisen illan kunniaksi. Löysimme sen ja se oli kamalaa. Karaoke alkoi kymmeneltä, epilepsiaa aiheuttavat diskovalot menivät päälle ja musiikki oli aivan liian kovalla. Tilasin biisin, mutta se oli "too slow" sanoi karaokemestari sylkien naamalleni puhuessaan. Tilasin toisen biisin, jota piti huutaa miehen korvaan noin viisi kertaa ennen kuin hän ymmärsi. Kaiken tämän jälkeen olin kuitenkin liian masentunut ja kaikki karaokefiilikseni olivat tipotiessään. Tuli pienimuotoinen pakokauhu, ja pakenimme paikalta vähin äänin. Kukakohan lopulta lauloi sen I feel the earth move?

Käsityötaidetta

Varpu on täällä, ja olen viimeinkin löytänyt itsestäni designer-lahjakkuuden:

Sorsa, 2013

Materiaali: Lautasliinan sitoja

Hinta: Korvaamaton

Valitettavasti Répulöö Pulin tarjoilija (siis ei se kiva) ei huomannut minimalistista taidettani ja keräsi sen  roskikseen. Kuulemma ilmeeni oli melko musertunut, mutta onneksi kuvat jäivät elämään.

Taiteilija ihailee taideteostaan

Arkistokuva 2013

Villamos 47

Eilen istuin ratikkaan numero 47. Olin tavallaan etsimässä yhtä kahvilaa, jota mulle suositeltiin, mutta muistin ohjeista vain, että nimessä oli sana Art ja että se löytyisi jostain 47-ratikan reitin varrelta (myöhemmin sain tosin tietää että muistin ratikankin väärin). Ajatukseni olikin siis oikeastaan vain istua ratikkaan ja katsoa, mihin se vie. Se on matkustelua parhaimmillaan. Viimeksi kirjoitin siitä, kuinka junan liikkeellelähtö saa minut rauhoittumaan - sama efekti tapahtuu myös ratikassa, jos voin istua siinä hetkeäkään kauemmin.

Tämä ratikka kulkee siis Budan puolelle, joka on minulle melko tuntematonta, koska koko arkielämäni pyörii Pestissä. Ratikalla on kuitenkin turvallista ja viihtyisää tehdä tutkimusretkiä tois puol jokke. Melko nopeasti tämä ratikka päätyi historiallisesta kaupungista lähiöihin, kerrostaloalueelle. Mietin, muuttuuko maisema koko ajan vain koruttomammaksi ja tylsemmäksi, mutta yllättäen kun päätepysäkki alkoi lähestyä, näkymät vaihtuivat kukkuloihin, joille oli rakennettu kauniita punakattoisia taloja vieriviereen - siis siihen idylliseen Buda-maisemaan. Äkkiä olinkin ikään kuin pienessä erillisessä kylässä, jossa oli keskiaikainen tunnelma ja paljon kirkkoja ja kartanoita. Budafok.

Hyppäsin ratikasta päätepysäkillä ja aloitin seikkailuni. Kävelin jonnekin, missä näytti mielenkiintoiselta. Taisin kävellä kuuluisten viinitarhojen ohi - niiden, joissa joku turistiopas kehotti vierailemaan. Syksyn harmaudessa rypäleiden maistelu ei tosin tuntunut kovin houkuttelevalta saati realistiselta, koska viinitarhan aidan takaa kurkisteli joku pelottavan näköinen ja uhkaavasti muriseva koira. 

Kävelin tietä, jonka toista puolta reunusti paksu muuri, jossa oli piikkilanka-aitaa. Halusin selvittää, mitä muuri piti sisällään, joten kävelin eteenpäin löytääkseni jostain sisäänpääsyportin. En löytänyt, mutta löysin jotenkin arvoituksellisen mausoleumin: 

En oikeastaan tiedä, mikä on mausoleumi, mutta sen takaa aukesi hieno maisema kohti kaupunkia. Ilma oli tosin turhan harmaa sen ihailuun, eikä rauta-aidan jykevä lukko varsinaisesti kutsunut luokseen vierailemaan. 

Mysteerimuurin takaa saatoin nähdä vain vilauksen torninhuipuista

ja mielikuvitukseni sai täyttää loput. Totesin, että olen todennäköisesti väärällä puolella, ja sisäänkäynti olisi etupuolella. Löysin sen, mutta en viisastunut sen enempää kuin että tämä paikka ei halunnut satunnaisen turistin eksyvän itseään ihmettelemään. 

Portin takaa saatoin kurkistella jonkinlaista upeaa kartanoa, mutta vähäinen unkarintaitoni ei oikein vielä riittänyt infoplakaatin ymmärtämiseen. Nyt kun googlettelin asiaa, niin kyllä sinne joku voi päästäkin. Rahalla saa. 

Takaisin kaupunkiin suunnistin bussilla numero 33, johon hyppäsin randomilla, koska määränpäänä luki kotoisan kutosratikkani päätepysäkki. Turistinähtävyytenä en tuon bussin reittiä suosittele - on kuin katselisi kilometritolkulla Jyväskylän Seppälänkangasta. Oli siellä kuitenkin yksi tosi upea vanha tehdas, josta tuli mieleen Ostravan upea teollisuusalue Vítkovice, joskin tämä oli paljon ränsistyneempi. Mutta oi, jos tämäkin kunnostettaisiin ja laitettaisiin kulttuurikäyttöön!

No niin, nyt lähden lentokentälle marburgeroitunutta Varpua vastaan!! Nolokkien seikkailuista lisää sitten tuonnempana! Jee jee! 

Kaupunkimatkailua

Kolmena viimeisenä viikonloppuna olen hypännyt junaan ja suunnannut uuteen kaupunkiin. Pécs oli ensimmäinen tutkimuskohteeni, mutta sen jälkeen olen tutustunut myös Szegediin, Egeriin ja Debreceniin. Koen aina jotain salaperäistä voitonriemua, vapautumista ja rauhoittumista, kun juna nytkähtää liikkeelle. Kiskojen ääni on rentouttava, maisemat hypnotisoivia ja kädessä kynä tekee hajamielisiä merkintöjä keskeneräiseen kirjeeseen tai itselleni päiväkirjaan. Junan ikkunasta minä teen tutkimusmatkaa tähän maahan, yritän hahmottaa siitä jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi, mutta päädyn vain tuijottamaan eteeni, ajattelemaan tai olemaan ajattelematta. 

Szegedissä nautin ennen kaikkea Tisza-joen varresta. Istuin pitkään rannassa kaatuneella puunrungolla, kirjoitin, katselin ja nautin auringonlämmöstä. Oli marraskuun 9. päivä, ja farkuissa tuli kuuma. Absurdia. Ikään kuin olisin saanut kesän jostain lainaksi. 

Keskustassa oli possumarkkinat ja pomppulinna!

Söpöjä setiä.

Ja äkkiä oli ilta. 

Tänä viikonloppuna suuntasin Egeriin, jossa tapasin Debrecenissä harjoittelussa olevan Lauran. Laura on kiva! Eger oli suloinen pikkukaupunki, jonka päänähtävyys oli keskiaikainen linna. 

Olisi siellä kuulemma ollut myös Kuolleiden EIKUN SIIS Kauniiden naisten laakso (pientä muistihäiriötä oli ilmassa...), jossa olisi ollut kaunis viinipuutarha, mutta emme ehtineet sinne lyhyen visiittimme aikana. Jätin siis törkeästi suorittamatta harkkaohjaajalta saamani tehtävän juoda egeriläistä viiniä. No, eiköhän sitä löydy jostain Budapestistäkin. Kävimme kuitenkin hienossa cukrászdassa ahtamassa vatsamme niin täyteen makiaa, ettei tullut ihan hetkeen nälkä. 

Suuntasimme illaksi Debreceniin, jossa sain nauttia Lauran vieraanvaraisuudesta. Kävimme syömässä ravintolassa, jossa sai tuntea olevansa hieno ja arvokas nainen, kun heti sisään päästyämme luoksemme ryntäsi tarjoilijoita ottamaan takkia ja palvelemaan - tessék, parancsoljanak! "Olkaa hyvä ja käskekää" olisi tosi tosi kökkö suomennos. Ei suomessa käytetä tuollaisia kohteliaita fraaseja, ei niitä voi kääntää. Alkupaloiksi saimme suussasulavia yrtti-juustoleivoksia, ja itse ruoka oli erinomaista. 

Laura asui vähän kauempana keskustasta yliopiston lähellä. Oli ihan kivaa käydä sellaisessa tavallisessa lähiössä, jossa on normaalinkokoisia asuntoja. Asuinalueella oli käynnissä taistelu marraskuun harmautta vastaan:

Yliopistokampus kuuluu Debrecenin nähtävyyksiin ja hieno se kyllä onkin. Siellä taisi olla astetta suuremmat bileet tulossa, koska kävelimme käytäviä punaista mattoa pitkin ja kaikkialla hääräsi juhlavalmistelijoita. Tänään keskustassa kävellessäni totesin, että koko Unkarissa taisi olla jokin juhlapäivä. Hieman googleteltuai sain selville, että se liittyy kaiketi jotenkin Saint Elisabethiin. Viisaammat valistakoot lisää. 

Mua laiskotti enkä jaksanut räpsiä paljon kuvia, eli tämä on ainoa yliopistolta. 

Joku megastara sinne oli tulossa!

Kaupunginmuseo ja kuvaan eksynyt söpö aasialaisturisti.

Debrecenistä tuli jollain tavalla mieleen Brno. Tietysti toiseksi suurin kaupunki on jo yhtäläisyys, ja ehkä sekin, että nähtävyydet näyttää melko nopeasti ja sitten on aikaa hengailla esimerkiksi kivoissa kahviloissa. Kahvikupposten äärellä jaoimme kokemuksia harjoittelusta ja vähän kaikesta muustakin. Toivottavasti tämä ei jäänyt viimeiseksi tapaamiseksi! 

Tässä kahvilassa oli hienoja tuoleja!

Ja kaunis katto rumpulautasineen ja pyykkinaruineen.

Brno-viboistaan huolimatta Debrecen oli kyllä huomattavasti hiljaisempi. On hassua, että se on Unkarin toiseksi suurin kaupunki (reilu 200 000 asukasta, mikä on kyllä vähän Budapestin 1,7 miljoonaan verrattuna...), mutta keskusta-alue vaikutti oikeastaan melko autiolta. Laura kuitenkin näytti myös asukkaiden salaisen piilopaikan - ostoskeskuksessa kuhisi kuin muurahaispesässä. Shoppailu on in, ihQ! 

Mutta hyvät ystävät, Jyväskyläkään ei ole kovin kaukana. 

Aloin jo pari viikkoa sitten puolivahingossa laskea jäljelläolevia päiviä. Tänään niitä on enää tasan 30 eli yksi kuukausi. Se on ihan hyvä määrä. Ehdin vielä olla täällä ja kokea kaikenlaista, mutta odotan toisaalta jo kotiakin. Tammikuiset pakkasaamut ja vähittäinen valon voitto, hyrrr se on jo lähellä! Kohta on joulu ja sitten tulee kevät, rakkaat kaamoksen kourissa kiemurtelevat ystäväni!

Peace and rage. Raivoa ja rauhaa.

What makes me angry today: The Hungarian homeless law. 

Unkarissa kodittomuutta kriminalisoidaan toden teolla. Se suututtaa. Sain jonkun kansalaisaktiivisuuspuuskan ja kirjoitin Amnestylle kysyäkseni, onko Amnesty ottanut tähän ongelmaan vielä kantaa - en ainakaan löytänyt mitään kannanottoa. Raivostuttaa niin paljon se, että lyötyjä lyödään ja ongelmat "ratkaistaan" poistamalla ne näkyvistä. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Kodittomia näkyy täällä oikeasti todella paljon, ja eihän sitä mukavaa ole katsoa. Pari päivää sitten kävelin Blaha Lujza Térin metroaseman lähettyviltä puolen yön aikaan - en edes alikäytävästä, vaan katetusta alueesta sen lähellä. Tuon yhden katoksen alle oli kerääntynyt niin paljon ihmisiä huopineen nukkumaan, että olisin voinut kuvitella olevani partioleirin puolimaajoukkueteltassa. Kamina ja partiolaulut vain puuttuivat. Tuntui, että katoksessa oli lämpimämpääkin - ehkä se johtui yhteen kerääntyneiden ihmisten lämmöstä.

Nuo ihmiset eivät ole kerjäläisiä, suurin osa ei pyydä rahaa tai lähesty muutenkaan ohikulkijoita mitenkään. Yhdenkään en ole nähnyt käyttäytyvän aggressiivisesti tai hyökkäävästi, enkä ole nähnyt heidän olevan erityisen humalassakaan. Ihmiset menettävät kotejaan erilaisista syistä - avioerot, työttömyys, asuntovelat... periaatteessa kuka tahansa saattaa pudota kelkasta. On järkyttävää, että hallitus on oikein ottanut asiakseen ajaa näitä ihmisiä vielä pahempaan ahdinkoon.

...

Sitten rauhaa:

Tänään olin aamulla aikeissa mennä zumbailemaan ennen töitä. Kävelin liikuntakeskukseen sisään ja tajusin, ettei minulla ole lompakkoa mukana. Käännyin siis takaisin ja päätin tehdä pienen kävelyretken zumbailun sijaan. Aurinko paistoi, ilma oli syksyisen viileä niin että ensimmäistä kertaa kaipasin tosissani pipoa, nostin hupun päähän ja näytin vähän spurgulta. Suuntasin syvemmälle pahamaineiselle 8th districtille Práter-katua pitkin. Se tuntui jotenkin ystävälliseltä kadulta, koska "přátele" on "ystävät" tsekiksi. Ei varmaan mitään sinne päinkään unkariksi, mutta silti.

Rappeutuvia taloja, luodinreikiä rappauksessa - jälkiä sotavuosilta tai vuoden 1956 vallankumouksesta varmaan. Tyhjiä, ruohottuneita parkkipaikkoja siinä, missä on ennen seissyt talo (niitä näkee täällä paljon). Pulu kurkistelee rauniotalon ikkunasta. Kun kävelen pidemmälle, lähiökerrostaloja, samaa arkkitehtuuria kuin Suomessa, vähän likaisempia vain. Roskis käännetty ympäri kadulle. Muistan, kuinka palattuani Tsekistä Suomen kaupungit tuntuivat jotenkin ylikliinisiltä ja teennäisen sliipatuilta. Täkäläisten mielestähän Suomi on unelmamaa muun muassa juuri puhtauden takia.

Ja katuun oli spray-maalattu useampaan otteeseen lause: "Who will you make peace with today?"

Se oli jotenkin pysäyttävä lause.

Who will you make peace with today?