Basic Sunday driving

Olen ollut täällä vähän yli kolme viikkoa. En ole jotenkin osannut ajatella aikaa, koska tullessani orientoidun olemaan pitkään ja olen jotenkin uppoutunut arkeen täällä ajattelematta sen enempää ajan kulua. Mutta tosiaan olen ollut vasta kolme viikkoa tässä maassa ja kaupungissa, olen tuntenut kämppikseni tavallaan vasta kolme viikkoa ja herännyt tästä huoneesta vasta 23 aamuna. Se on lyhyt aika verrattuna siihen mitä on jäljellä, mutta pidempi kuin mikään lomamatka, jonka saattaisi johonkin kaupunkiin tehdä. On kai siis luontevaa, että alan pikkuhiljaa tuntea koti-ikävää.

No, nyt kerron siis pieniä arkisia asioita täältä, jotta voin sitten puolen vuoden päästä muistella näitä kaiholla. Samalla ajattelen kaiholla arkisia asioita kotopuolessa. Kuten vaikka lounaita Karilla, Vakiopainetta ja tietysti sunnuntaiaamun kunniaksi myös sunnuntaiaamuja äitin ja isin luona, syksyisen sienimetsän tuoksua ja Tipsu-kissaa.

1. Easy Diana.

Jos on kasvanut viidakon keskellä, tulee kotoisuuden tunne kaikkein parhaiten huonekasveista. Oli täällä valmiiksikin muutama sinnikäs nahkealehtinen kaveri, mutta noin viikko sitten hankin meille vihdoin oman hoidokin, jonka nimi on Easy Diana. Se on veikeä mehikasvi, jonka lehdet törröttävät kuin vallattomat hippirastat joka suuntaan. Olen kastellut sitä kerran ja kastelin ilmeisesti liikaa, koska vesi tulvi heti yli.

2. Raid

Lukaalimme entinen asukki on jättänyt tänne valtaisan dvd-kokoelmansa, johon kuuluu muun muassa kaikki Bondit ja muita räiskintäelokuvia, Team Ahman tuotantokaudet, Kummeleita ja hyvät naiset ja herrat, todellinen sokeri pohjalla, Vares. Se oli niin huono, että ainoa hyvä puoli siinä oli se, ettei se kestänyt yli kahta tuntia. Mutta kaiken tämän keskellä on myös puolikas tuotantokausi Raidia, tuo 2000-luvun alun Kotikatsomon helmi, jossa Raid ”vaeltaa läpi kaupungin, hän silmin pimein katsoo, ei nähdä voi...” ja kaikilla on pakkasesta punaiset nenät ja Mari Rantasila näyttää söpöltä nakkikioskilla. Ja OIVA LOHTANDER! En ole vielä muistanut googlettaa, miltä hän on näyttänyt nuorena, vai onko hän aina ollut yhtä paksu ja uupuneen näköinen.

Raidista on siis tullut iltojemme ilo, mutta tajusimme pian, että lysti loppuu lyhyeen, koska ensimmäisen tuotantokauden toinen levy on kadoksissa. Pengoimme kaikki kaapit, mutta ei auta. Lähetin siis viestin äitille, vanhalle kunnon Raid-fanille, ja pyysin ostamaan Suomesta meille Raid-dvd:n, jos ei sitä jo valmiiksi hyllystä löytyisi. Äityliini on tulossa parin viikon päästä käymään, niin hän voisi sen mukanaan tuoda. Seuraavana päivänä äitiltä tuli viesti, että Raid on tulossa postissa. Isi oli kuulemma sitä mieltä, että se täytyy lähettää meille välittömästi. Onhan kaksi viikkoa kuitenkin pitkä aika odottaa! Äiti ja isi :) <3

3. Salsa Fitness ja Zumba

Yritän välttää paisumisen Oiva Lohtanderiksi tämän reissun aikana, joten olen etsinyt itselleni sheikkausmestoja. Käyn tiistaisin Salsa Fitnessissä, jossa ihana superpirteä salsamies huutaa ”ju-huu” ja muistaa iskeä peilin kautta silmää vähintään pari kertaa tunnin aikana, kun minä yritän kieli keskellä suuta pysyä salsoissa mukana. Aika hyvin pysynkin, ha! Zumba taas on tässä kaupungissa kova hitti, täällä on oikein sivusto josta voi valita itselleen sopivan ajan zumbaukseen ja jostain aina löytyy. Torstaina lähdin kokeilemaan, ja pääsin zumbaamaan keski-ikäisten keskivartalolihavien miesten kanssa! No oli siellä muutama nainenkin. Mutta aika siistiä, että se on miestenkin juttu! Jotenkin kuvittelisi, että tässä perinteisten sukupuoliroolien kulttuurissa miehet olisivat vain salilla nostamassa rautaa. Zumba tosiaan murtaa rajoja, jes!

Sitten hieman ainutlaatuisempia kokemuksia:

Olen nyt virallisesti niittänyt täällä päin mainetta suomalaisen kansantanssin asiantuntijana! Täällä järjestetään vuosittain Tutkijoiden yö, jossa yliopiston eri laitokset esittelevät toimintaansa työpajoilla, miniluennoilla ja eksoottisilla keittiöillä. Villi tanhumenneisyyteni ehti kiiriä täkäläisten korviin jo ennen kuin jalkani koskettivat täkäläistä maaperää, joten minua pyydettiin pitämään Tutkijoiden yössä kansantanssityöpajaa. Otin sitten yhteyttä entiseen tanhuopettajaani Jussi Kaijankankaaseen, joka ystävällisesti lähetti minulle tanhumatskua oikein videoiden kera. Ja pian meikä onkin pitämässä unkarilaisille täyttä häkää suomalaista kansantanssia! Onnistuin tunnissa opettamaan yhden veikeän katrillin, ja menestys oli päätä huimaavaa! Sain jo kutsuja muihinkin paikkoihin opettamaan, ja kaikki mainostivat täkäläisiä tanhujameja, joissa on yhtä iloluontoinen meininki. Ehkä minun täytyy vielä antaa täkäläisellekin tanhulle mahdollisuus, kiinalaismies ei varmasti ole koko totuus.

Eilen taas kävimme Balatonjärvellä, joka on Unkarin must see -paikka, Keski-Euroopan suurin järvi. Vesi on todellakin erikoisen väristä, pilviselläkin ilmalla sinivihreää kuin Välimeren rantalomakohteissa ainakin. Järviseudulla on haettu selvästi Riviera-meininkiä rantabulevardeilla ja purjevenesatamilla. En ole koskaan ollut rantalomaihmisiä (no, en ole koskaan ollut rantalomalla), joten en jotenkin osannut aivan sikana innostua, varsinkaan kun tällä Rivieralla oli lämpötila syksyinen +16. Kesähelteillä tunnelma on varmasti ihan toinen. (Kuulimme muuten rantabulevardilla useaankin otteeseen suomea, mikä oli hämmentävää, ja jokseenkin surkuhupaisaa, jos suomalaisparat ovat lähteneet tänne syksyiselle rantalomalle lämmön toivossa... no, tällä viikolla Suomessa on kai ollut vähän kylmempää.)

Balaton-reissun huippukohta oli paikallisella snägärillä syöty herkullinen kala (jep, kokonainen) tulisen paprikan ja suolakurkun kera, nam. Lisäksi pääsimme tutustumaan täkäläiseen ajokulttuuriin unkarilaisen toverimme kanssa, eli saimme tehokkaan oppitunnin aitounkarilaisista kirosanoista, eikä enää tarvitse miettiä että mikähän se fuck olikaan paikallisella kielellä. Nyt on myös testattu, mitkä kirosanat syöksyvät omasta suusta sillä hetkellä, kun olet vuorenvarma, että elämäsi ensimmäinen nokkakolari tapahtuu juuri nyt. Onneksi ei tapahtunut... ”Don't be so shocked, it's just basic local sunday driving.” Ihan rauhassa, mutta mieluummin omalla kaistalla, hyvät papparaiset.

Joo, tuota automatkaa en tule muistelemaan kaiholla. 

Sinivalas

21.9.2013 Auringonlaskun jälkeen.

Iski tarve lähteä jonnekin, mistä näkee kauas. Olen Tonavan rannalla, salaisessa ja samalla erittäin näkyvässä paikassa. Autot kulkevat alapuolella ja turistit takanani, mutta harva minua täältä huomaa, olen näkymätön. Edessä Tonava virtaa vuolaana, hieman hermostuneena. Budan linna loistaa lämpimässä mutta epätodellisessa valaistuksessa joen toisella puolella oikealla. Vasemmalla vapaudenpatsas kurkottelee taivaisiin. 

Tuulee kovaa, lähden kohta lentoon.

Hetken aikaa kuljin vilkasliikenteistä pääkatua kohti kaukaisuudessa häämöttävää, illassa sinertyvää taivaanpalaa ja kirkontornien mustia silhuetteja. Tunsin olevani valtavan pieni ja osa jotakin käsittämätöntä ja epätodellista leikkiä. Se oli jollain tavalla huumaannuttava tunne, halusin hukkua siihen hälinään, haihtua osaksi sitä mitä ei ole, mutta samalla minua työnsi eteenpäin pakottava tarve päästä siitä pois, nähdä taivas ja pilvet, jotka ovat totta ja ikuisia. 

***
 Ne ovat ryöstäneet taivaan. Siniset valonheittimet halkovat illaksi tummunutta taivasta, hallitsevat sitä mitä ei voi hallita. Ne kaareutuvat kaupungin ylle etelästä pohjoiseen, näyttää kuin myös pohjoisesta etelään, mutta se on harhaa. Maapallo on pyöreä. Minä kävelen päin punaisia, kohti sinisiä valoja, ja olen alttiina kaikelle.

 
Tämä on se rakennus, joka on varastanut taivaan. Mainostaakseen itseään tämä kaupallisuuden mastodontti lähettää rumia sinisiä valonsäteitä taivaalle joka yö. Hyi.
http://www.dezeen.com/2008/12/19/cet-budapest-by-onl/

 22.9.
Eilen tuli vihdoin se hetki, jolloin kaupunki alkoi ahdistaa ja kaipasin väljemmille vesille. Tänään aion lähteä vuorille ja katsoa tätä kaupunkia kauempaa, nähdä saastepilven ja kaivata vielä kauemmas.

Perjantai-iltana istuimme iltaa unkarilaisen pojan kanssa, joimme ”vielä yhdet” liian monta kertaa ja ilta huipentui seikkailuun Yhdysvaltain suurlähetystön liepeillä. Rakennukseen pääseminen olisi ollut yhtä vaivalloista kuin maahan itseensä – käsivarrenpaksuiset kalterit, portteja porttien perään, huomioliiveissä marssivat vartijat, jotka tuijottivat yöllistä joukkoamme pälyillen ja puhuivat radiopuhelimiinsa. Oli kuin huono-uninen dinosaurus nukkuisi keskellä pikkukylää.

Ihmettelimme viereisessä puistossa venäläistä monumenttia (jos ymmärsin oikein, se oli siis viimeinen jäljellä oleva venäläisten rakentama monumentti), joka sekin oli ympäröity kaltereilla. Menimme ehkä liian lähelle, koska vartijat alkoivat hiljalleen lähestyä eri suunnista. Lähdimme pois, kuljimme läpi puiston ja kuuntelimme puhetta arkkitehtuurista ja halusimme kotiin. Pääsimme kotiin. Lopulta. Hengissä.

The Giant Beer Bottle Opener

No niin, hyvät ystävät. Olen laskeutunut arjen harmauteen, eikä minulla ole teille enää mitään erityisen jännittävää tai eksoottista, mistä kirjoittaa. Tai no, sanotaanko näin, että asioita tapahtuu koko ajan lisää ja lisää eikä niistä voi kirjoittaa kaikista kuitenkaan. Ei ehdi, varsinkaan jos uppoudun kirjoittamaan yhdestä asiasta aina sivun verran. No, koska haluan kuitenkin pitää bloginkirjoituskynnykseni matalana, kirjoitan nyt teille vähemmän jännittävästä asiasta, nimittäin Gradunteosta. Se on ollut tämän viikon hittijuttu.

Olen nimittäin alkanut pitää aamuisin Gradutuokioita. Armas Graduohjaajani kun neuvoi, että kannattaa pyrkiä tekemään Gradun kanssa joka arkipäivä jotakin vaikka edes 15 minuuttia, koska ”yksi Gradupäivä viikossa” -taktiikalla uudelleenkäynnistelyyn menee helposti puolet siitä ainokaisesta päivästä. Olen kokeillut tätä jokapäiväisyys-tekniikkaa tämän viikon ajan, ja tässä vaiheessa kokeiluvaihetta olen jo todennut, että se piru vieköön toimii. Minulle on kehittynyt mukava päivärutiini: herään kahdeksan jälkeen (tämäkin on mahtava puoli kämppiksissäni: menevät mokomat aina aikaisin nukkumaan ja heräävät aikaisin, joten minunkaan ei tule liikaa riekuttua. On paljon mukavampaa herätä, kun keittiöstä kuuluu jo pientä kolistelua ja saa hetken tuntea torkutuksesta mielihyvää: hähää, minäpäs nukun kuitenkin pikkuisen pidempään. Mutta pian alkaa unista mieltä kolkuttaa omatunto, joka käskee reipastua niin kuin muutkin kunnialliset ihmiset tässä asunnossa.)

(Tässä välissä Mari tuli esittelemään uusia kiliseviä kenkiään. Vähän niinkuin Irlannissa se Annukan au pair -perheen pikkutyttö (nimi oli joku Sorsa), jonka kengät sanoivat skviik skviik joka askeleella. Nyt emme hukkaa pikku suklaamuikkariamme, mikä helpotus!)

… siis herään kahdeksan jälkeen, syön aamupalan ja vähän yhdeksän jälkeen istahdan vähäksi aikaa Gradun pariin. Puuhailen siinä ikään kuin vahingossa puolisen tuntia, sitten kyllästyn ja käyn suihkussa tai meikkaan ja sitten saatan vielä istahtaa koneelle vielä hetkiseksi lisää. En välttämättä saa hurjan paljon aikaiseksi, mutta kuitenkin Gradu pysyy tuoreena mielessä ja voin oikeasti jatkaa seuraavana aamuna siitä mihin edellisenä jäin. Pikkuhiljaa minulle alkaa myös kehittyä idea siitä, mitä tästä mystisestä Gradustani ehkä olisi todella tulossa. Koska pelkkä sana GRADU ei oikeastaan tuo mieleen muuta kuin valtavan, kivisen monumentin, jota kohti voit kävellä kilometritolkulla pääsemättä kuitenkaan yhtään sen lähemmäs. Itse asiassa GRADUhan on tismalleen kuin se Gellért-kukkulan korkeimmalla kohdalla jotakin rehua taivaisiin ojentava vapaudenpatsas, jota unkarilaiset kutsuvat kuulemma jättimäiseksi kaljapullonavaajaksi. Voiko sen parempaa vertauskuvaa ollakaan!

GRADU = The Giant Beer Bottle Opener!

Tämän kunniaksi etsin teille tuosta patsaasta kuvan netistä, tämä löytyi osoitteesta http://digitalcosmonaut.com/2012/5-dos-and-donts-budapest/. Omaa valokuvaa kun minulla ei siitä ole, koska monumentti on niin tavoittamaton, ettemme ole päässeet vielä lähietäisyydelle, ja lisäksi kamerani on vasta tekemässä vaarallista matkaa postinkuljetusteitse Suomesta Unkariin. Toivottakaamme sille turvallista matkaa.

Ürge on löytänyt üstävän

Olen asunut nyt viikon päivät Budapestissä. Olen pikkuhiljaa lakannut ihmettelemästä huoneistomme valtavuutta ja alkanut tuntea oloani kotoisaksi. Työmatka alkaa tulla tutuksi, mutta ei vielä rutiiniksi. Lähistöltä on löytynyt muutama mukava illallispaikka, jonne olemme pistäytyneet uudestaankin, mutta pääasiassa olemme vielä etsineet joka ilta uuden ruokapaikan. Muutama vakiintunut reitti luo illuusion siitä, että tämä kaikki olisi jo jotenkin tuttua, vaikka tuntematon on koko ajan korkeintaan yhden korttelin tai kadunkulman päässä. Kuitenkin kaupunki alkaa vähä vähältä hahmottua päässä; joki toimii maamerkkinä ja siihen voi kaiken suhteuttaa, täällä olemme ”oikealla puolella jokea”, kuten eräs Pestiin ihastunut herra sanoi. ”Budahan on ihan nukkumalähiö!” Maailmankuulu kuitenkin, muistakaamme se.

(Tämä nimeltä mainitsematon suomalais-budapestiläinen herra, joka asuu linnassa ja residenssissä, oli kova maalaamaan kaikkea maailmankuuluksi – jopa Oriveden opisto sai tämän säihkyvän maailmankuuluuden tittelin! Puhumattakaan kaikista ihmisistä, joiden kanssa hän oli tekemisissä. Ties vaikka meistäkin tuli nyt maailmankuuluja!)

Kerrottakoon aluksi, että olen päässyt kiinni myös työnsyrjään ja tavannut opiskelijani ensimmäistä kertaa. Ryhmät vaikuttavat tosi mukavilta ja uskaltautuvat yllättävän hyvin puhumaan suomea, joten uskon, että opettamisen kanssa ei tule mitään ongelmia. Hieman hassulta tuntuu kuitenkin se, että tunnen eläväni täällä täysin suomikuplassa, koska tähän mennessä melkein kaikki tapaamani unkarilaisetkin ovat puhuneet suomea. Kämppisten kanssahan puhun suomea koko ajan, ja heidän kanssaan olenkin enimmäkseen hengaillut. Se yhteiselo sujuu muuten suorastaan hämmästyttävän hyvin, tämä on ihan mainio asumisratkaisu!

No, haluan tietysti päästä paremmin perille unkarilaisten sielunmaailmasta ja tutustua paikallisiin tai vähintäänkin ei-suomalaisiin ihmisiin. Ajattelin, että rakas kansantanssiharrastukseni toimisi siinä kuin häkä, ja googleteltuani folk dancea löysin viimein couch surfer -sivustolta linkkejä kansantanssitapahtumiin. Ensimmäinen oli heti samana päivänä, keskiviikkona, joten palasin töistä kotiin tanhunkiilto silmissäni ja sain houkuteltua sinne kämppiksenikin – tanhut kun tapahtuivat sopivasti Gellert-kukkulalla, josta voisi ihailla Tonavaa ja Pestiä illan valoloistossa. Löysimme paikalle ja näkymät olivat todellakin mahtavat. Pienehkö joukko pyöri keskellä näköalatasannetta sitarristin ja viulistin tahdissa. Meitä lähestyi heti pitkä, silmälasipäinen mies, joka oli piilottanut kasvonsa melko tehokkaasti takkinsa karvareunusteisen hupun alle. Hän luuli meitä kiinalaisiksi ja väitti itsekin olevansa kiinalainen. Ehkä tämä epämääräisesti haudanvakavalla naamalla mutistu lause yritti olla vitsi, mutta se lähinnä hämmensi ja kysyin lopulta hupun alle piiloutuneilta kasvoilta ihan tosissani, että ”so, are you Chinese or what?” Vastaus oli, että ”Yes, of course, everybody's Chinese.”

Vaivaantunut hiljaisuus.

Totta kai lähdin vähän tanhuamaankin, kun tanssi näytti helpolta. Helppoa se olikin, mutta kansa pyöri piirissä täydessä hiljaisuudessa vakavan keskittynyt ilme kasvoillaan. Missä oli se vilpitön ilo, joka minun tanhuryhmäni silmissä aina kiilsi? Missä ne riemunkiljahdukset, joita saatoimme päästellä spontaanisti vauhdin pyörteessä? Kappale tuntui jatkuvan ikuisesti ja tanssi oli liiankin helppoa. Kun pyöriminen lopulta loppui, menin juttelemaan kämppisteni kanssa, jotka istuivat kauempana katselemassa ja tupakoimassa. Seuraavaksi joku tuli sanomaan, että tuulee tanssipaikalle päin ja tupakansavu häiritsee. Siirryimme tietysti kohteliaasti kauemmas. ”Kiinalaismies” vilkuili meitä tanssinsa pyörteessä ja tuli hetken päästä houkuttelemaan meitä jälleen tanssimaan, totesi tanssin olevan erittäin helppo. Minä suostuin lähtemään. Tanssi oli jälleen vähän liiankin helppo ja pitkä. Jäin juttelemaan punatukkaisen pienikokoisen tytön kanssa, joka kuulemma kävi näissä tansseissa joka viikko. Esittelin hänet myös kämppiksilleni ja tyttö esitteli suomen kielen taitojaan: Minkä värinen on sinun papukaijasi?

”Kiinalaismies” palasi jälleen luoksemme tanssiinkutsuun ja lopulta sai Aimon ja Marinkin houkuteltua hetkeksi liittymään pienen porukkamme tanssiin vastusteluista huolimatta. Kun kämppikseni eivät tästä vallan riemastuneet vaan vakuuttivat etteivät osaa tippaakaan tanssia, mies tuijotti edelleenkin haudanvakavalla katseellaan ja sanoi: ”That's not true. Everybody can dance.”

Vaivaantunut hiljaisuus.

Jäimme juttelemaan keskenämme, ja hetken päästä huomasimme, että mies seisoi jälleen takanamme, seisoi vain ja tuijotti tuimana. Mari otti hänet kohteliaasti mukaan keskusteluun kääntämällä edellisen lauseensa – I've always felt that I've got two left foot. Mies kuunteli selitystä hetken, tuijotti eteensä synkkänä ja totesi järkkymättömällä äänellä ehkä jo enemmän itselleen kuin meille:

”Everybody can dance.”

P.S. Otsikko vaatinee selitystä. Kämppiselämä on siitä kivaa, että voi keksiä omia inside-juttuja, ja vaikkapa kerätä tavoitteellisesti Sparin kaupanpäällistarroja, joissa on erilaisia eläimiä etsimässä korviaan, päätään, alavartaloaan tai ystäviään. Nyt on käynyt jo niin onnellisesti, että mangustikaveri Ürge löysi itselleen ystävän. Love is in the air <3

Arvokkainta ihmisessä?

8.9. 2013 

Kävelemme Tonavan rannalla Pestin puolta ja ihailemme Budan puolen upeita rakennuksia, kirkkoja, kukkuloita, vehreyttä. Aurinko paistaa asfalttia ja selkiämme kirkkaalta taivaalta ja saa hien valumaan pitkin selkää. Matkamme käy kohti Margitsaaren ulkoilualuetta, jossa voimme hengähtää hetkeksi suurkaupungin pakokaasuista ja istahtaa puun alle syömään jäätelöä. Lomafiilis on vielä parhaimmillaan, sillä työnteko alkaa vasta ensi viikolla ja tänään on sunnuntai, lepopäivä.

Sitten näemme kenkiä.

Satoja miesten, naisten ja pienten lasten kenkiä aivan joen törmällä. Voin melkein nähdä niiden omistajat valmiina hyppyyn, josta ei ole paluuta. Oliko se hyppy? Unkarinkielinen muistolaatta ei kerro minulle mitään, mutta kengät kertovat sitäkin enemmän. Niiden omistajat eivät todellakaan olleet Tonavan rannalla nauttimassa lomapäivästä. Kengät seisovat rannalla vastahakoisina, omistajiaan kaivaten. Ensimmäisenä mieleeni tulee Auschwitz, jossa keskitysleiriläisten kenkiä oli kerätty yhteen huoneeseen valtavaksi vuoreksi. Näissä kengissä on jotain samaa, niistä huokuu kesken jäänyt taival, aivan kuin niissä voisi vielä nähdä aavistuksen niistä jaloista, joilla olisi ollut vielä monta askelta otettavana.

Pronssisten kenkien seassa kyykistelee turisteja ottamassa valokuvia vakavin kasvoin. Itselläni ei ole kameraa, mutta näkymä ja ennen kaikkea tunnelma jää vahvasti mieleen ilmankin.

Kotona google kertoo, että kyseessä on muistomerkki juutalaisille, jotka saksalaiset ampuivat Tonavaan vuosina 1944-45. Kengät piti riisua pois ennen ampumista, koska ne olivat siihen aikaan arvotavaraa. 

http://visitbudapest.travel/guide/budapest-attractions/shoes-on-the-danube/ 

Tilan haltuunottoa

Ja nyt taivas: vaaleansinistä, tummansininen juova, vaaleanpunaista pilviutua. Horisontti hälvenee hiljalleen. Maa näkyy alhaalla aavistuksena. No, kai minä oikeastaan pidän lentämisestä. Ilta-aurinko kultaa penkit, olemme tasoissa auringon kanssa. Ihmeellistä akvarellia on taivas, kunpa minulla olisi nämä värit, edes sanoissa. Pehmeää vesiväriä, alati muuttuvaa. Vesiväriä, ei vaan pilviväriä. Tahdon pilvivärikynät. Niiden värit olisivat elävät, liukuisivat rajoista rajattomuuksiin, valosta valottomaan, yöstä yöttömään. Nyt nuo värit ovat kääntyneet ylösalaisin, purppura ylhäällä, sini alhaalla... "ei erillään maa, taivas,  ei yö, päivä nyt". Tätä se on. 

Tämä on minun blogini Budapestistä. Aion kirjoittaa tänne satunnaisia havaintoja tästä maasta, tai sitten kirjoitan ihan vain kuinka minulla menee. Joskus saatan laittaa muutaman kuvankin, mutta en lupaa mitään. Lue, jos kaupunki ja/tai kuulumiseni herättävät sinussa kiinnostusta. Kommentoi, jos jokin kirjoittamani herätti sinussa ajatuksia tai jos haluat tehdä minut iloiseksi. Se olisi aika kivaa. 

Minä siis harjoittelen täällä. Opettamista, oppimista, elämää. Opetan unkarilaisia opiskelijoita puhumaan suomea ja opiskelen itse unkaria, ainakin vähän. Asustan Marin ja Aimon (nimet muutettu, hehe) kanssa. Mari tuli myös työharjoitteluun suomen kielen laitokselle ja Aimo seurasi perässä aikeenaan tehdä gradua. Olen jo huomannut, että vaikka viime keväänä käyty unkarin alkeiskurssi ei jättänyt montaa sanaa aktiiviseen muistiin, olen silti huomattavasti edellä kämppiksiäni, jotka eivät osaa unkaria vielä sanaakaan. Tähän mennessä käytössä on tosin ollut lähinnä sana köszönöm.

Saavuimme tähän kaupunkiin ilmojen halki kaksi päivää sitten. Lennolla viereinen mies jutusteli mukavia ja tarjosi pantterikarkkeja. Hänen tyttärensä hengitti vieressä paperipussiin eikä tuntenut käsiään. 

Myöhään torstai-iltana saavuimme uuteen kotiimme, jonka suuruus herätti alussa meissä kaikissa sydämentykytyksiä. Eteiseen astuu kuin katedraaliin, huonekorkeus on yli neljä metriä ja käytävä on niin leveä, että jo pelkästään siihen voisimme majoittaa 30 koditonta mustalaista. Täällä nämä neliöt lepäävät tyhjillään suurimman osan vuodesta, kun kodittomat lepäävät kaduilla. Tuntuu vähän rikolliselta. (En tosin ole nähnyt vielä kovin montaa koditonta, mutta tiedän, että heitä tässäkin kaupungissa riittää.)

Olohuoneessa on ruma taulu, taulutelevisio ja valtava löhöilysohva. Aimo ja Mari käyvät ranskalaisella parvekkeella "kyykyllä", koska korkean paikan kammo tärisyttää jalkoja niin paljon, että tupakalle mennessä on pakko kyykistyä. Itse kyllä fiilistelen parvekkeella ilman kammotusta. Ehkä pitäisi alkaa polttaa, niin olisi syy käydä siellä useammin. 

Omassa huoneessani on valtava tummanturkoosin sävyinen taulu, jossa suloinen vinttikoira pelaa shakkia. Jos osaan lukea merkkejä oikein, se on juuri voittanut. Lattialla makasi kuollut lehmä, mutta siirsin sen piiloon, koska on ikävää kävellä lehmän päältä sänkyyn mennessään. (Komerosta löysimme myös kuolleita minkkejä takin muodossa. Alkaisiko kuollut eläin iholla tuntua minustakin jotenkin miellyttävältä, jos saisin yhtäkkiä miljoonaperinnön? Kuvottavaa.) Ilahduttavana ja kotiuttavana yksityiskohtana sängystä löytyi Nalle Puh ja Ihaa. Ihaa on päässyt kainaloon nukkumaan ja vaikuttaa piristyneen melankolisesta perusmielialastaan huolimatta. Omituisempana yksityiskohtana taas oli huoneen nurkassa jylhänä seisova antiikkinen työpöytä, joka oli käännetty ovelle päin niin, että siihen istuutuessaan tunsi välittömästi itsensä pankinjohtajaksi, joka kutsuu asiakkaat toimistoonsa kuulemaan armottoman velkatuomion. Pöydälle oli jätetty pankkikuittejakin tunnelman korostamiseksi. Minä kapinoin ja käänsin liitoksissaan nitisevän pöydän ympäri kohti ikkunaa. Levitin myös tahallani ympärilleni epäjärjestystä, jotta tuntuisi kotoisammalta. Alan pikkuhiljaa saada tilaa haltuun. 

Eilen kiertelimme kolmistaan ympäri kaupunkia. Löysimme Gellértin kukkulan, jossa voi nousta 145 metrin korkeudelle vehreitä metsäpolkuja pitkin. Yllätyin, kuinka rauhallinen paikka se on, vaikka onkin yksi tämän kaupungin turistinähtävyyksistä. Kukkulasta tuli mieleen Brnon Spielperg Park, joka oli minulle siellä oma rauhoittumispaikka. Päätin tehdä Gellértistä itselleni samanlaisen, eli jos katoan, minut löytää vuorelta meditoimasta. 

Tänään lähdin kävelemään itsekseni päämääränä löytää mukava kahvila, jossa voisin skypetellä äitin kanssa ja luoda itselleni tämän blogin, tietokoneeni kun ei suostu ottamaan asunnossa olevaa nettipiuhaa sisuksiinsa. Kävelin yhtä rauhallista sivukatua eteenpäin ja eteenpäin. Ohitin vaikka kuinka monta viihtyisän näköistä kahvilaa ja kapakkaa sekä yhden hieman surumielisen puiston, pistäydyin kauniissa katolisessa kirkossa ja kuuntelin hetken urkurin sekavaa harjoittelua ja mietin, oliko sopimatonta istua siellä olkapäät paljaina. Päädyin siihen, että jos Jumala on olemassa niin tuskin hän sitä paheksuu, ja ihmisten paheksunnasta en niin välitä. 

Mutta jalat veivät yhä eteenpäin ja eteenpäin. Kuljin ja ihmettelin, miten rauhallinen voi tällainen pieni katu olla miljoonakaupungissa. Väenpaljous ei ole ainakaan vielä ahdistanut yhtään, jotenkin tuntuu, että kyllä minä voin ottaa tämän kaupungin haltuun ja omakseni. Ihmisetkin ovat vaikuttaneet sangen ystävällisiltä ja puhuvat jotenkuten englantiakin. Pankissa meitä palveli herttainen nainen, joka iski minulle silmää ja innostui opastamaan minua, kun yritin tavata numeroita unkariksi. 

Nyt olen viimein asettunut riittävän mukavaan kahvilaan. Cappuccino oli erinomainen, mutta kovin pieni. Ilta alkaa pikkuhiljaa hämärtyä, joten lähden ehkä etsimään kämppiksistäni iltaseuraa. 

Täällä on hyvä olla. Minden jót eli kaikkea hyvää sinne Suomeen!