Iski tarve lähteä jonnekin, mistä näkee kauas. Olen Tonavan rannalla, salaisessa ja samalla erittäin näkyvässä paikassa. Autot kulkevat alapuolella ja turistit takanani, mutta harva minua täältä huomaa, olen näkymätön. Edessä Tonava virtaa vuolaana, hieman hermostuneena. Budan linna loistaa lämpimässä mutta epätodellisessa valaistuksessa joen toisella puolella oikealla. Vasemmalla vapaudenpatsas kurkottelee taivaisiin.
Tuulee kovaa, lähden kohta lentoon.
Hetken aikaa kuljin vilkasliikenteistä pääkatua kohti kaukaisuudessa häämöttävää, illassa sinertyvää taivaanpalaa ja kirkontornien mustia silhuetteja. Tunsin olevani valtavan pieni ja osa jotakin käsittämätöntä ja epätodellista leikkiä. Se oli jollain tavalla huumaannuttava tunne, halusin hukkua siihen hälinään, haihtua osaksi sitä mitä ei ole, mutta samalla minua työnsi eteenpäin pakottava tarve päästä siitä pois, nähdä taivas ja pilvet, jotka ovat totta ja ikuisia.
***
Ne ovat ryöstäneet taivaan. Siniset valonheittimet halkovat illaksi tummunutta taivasta, hallitsevat sitä mitä ei voi hallita. Ne kaareutuvat kaupungin ylle etelästä pohjoiseen, näyttää kuin myös pohjoisesta etelään, mutta se on harhaa. Maapallo on pyöreä. Minä kävelen päin punaisia, kohti sinisiä valoja, ja olen alttiina kaikelle.
Tämä on se rakennus, joka on varastanut taivaan. Mainostaakseen itseään tämä kaupallisuuden mastodontti lähettää rumia sinisiä valonsäteitä taivaalle joka yö. Hyi.
http://www.dezeen.com/2008/12/19/cet-budapest-by-onl/
22.9.
Eilen tuli vihdoin se hetki, jolloin kaupunki alkoi ahdistaa ja kaipasin väljemmille vesille. Tänään aion lähteä vuorille ja katsoa tätä kaupunkia kauempaa, nähdä saastepilven ja kaivata vielä kauemmas.
Perjantai-iltana istuimme iltaa unkarilaisen pojan kanssa, joimme ”vielä yhdet” liian monta kertaa ja ilta huipentui seikkailuun Yhdysvaltain suurlähetystön liepeillä. Rakennukseen pääseminen olisi ollut yhtä vaivalloista kuin maahan itseensä – käsivarrenpaksuiset kalterit, portteja porttien perään, huomioliiveissä marssivat vartijat, jotka tuijottivat yöllistä joukkoamme pälyillen ja puhuivat radiopuhelimiinsa. Oli kuin huono-uninen dinosaurus nukkuisi keskellä pikkukylää.
Ihmettelimme viereisessä puistossa venäläistä monumenttia (jos ymmärsin oikein, se oli siis viimeinen jäljellä oleva venäläisten rakentama monumentti), joka sekin oli ympäröity kaltereilla. Menimme ehkä liian lähelle, koska vartijat alkoivat hiljalleen lähestyä eri suunnista. Lähdimme pois, kuljimme läpi puiston ja kuuntelimme puhetta arkkitehtuurista ja halusimme kotiin. Pääsimme kotiin. Lopulta. Hengissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit?