8.9. 2013
Kävelemme Tonavan rannalla Pestin
puolta ja ihailemme Budan puolen upeita rakennuksia, kirkkoja, kukkuloita, vehreyttä. Aurinko paistaa asfalttia ja selkiämme kirkkaalta taivaalta ja saa hien valumaan pitkin selkää. Matkamme käy
kohti Margitsaaren ulkoilualuetta, jossa voimme hengähtää hetkeksi
suurkaupungin pakokaasuista ja istahtaa puun alle syömään
jäätelöä. Lomafiilis on vielä parhaimmillaan, sillä työnteko
alkaa vasta ensi viikolla ja tänään on sunnuntai, lepopäivä.
Sitten näemme kenkiä.
Satoja miesten, naisten ja pienten
lasten kenkiä aivan joen törmällä. Voin melkein nähdä niiden
omistajat valmiina hyppyyn, josta ei ole paluuta. Oliko se hyppy?
Unkarinkielinen muistolaatta ei kerro minulle mitään, mutta kengät
kertovat sitäkin enemmän. Niiden omistajat eivät todellakaan olleet Tonavan rannalla nauttimassa lomapäivästä. Kengät seisovat rannalla vastahakoisina, omistajiaan kaivaten. Ensimmäisenä mieleeni tulee
Auschwitz, jossa keskitysleiriläisten kenkiä oli kerätty yhteen
huoneeseen valtavaksi vuoreksi. Näissä kengissä on jotain samaa,
niistä huokuu kesken jäänyt taival, aivan kuin niissä voisi vielä
nähdä aavistuksen niistä jaloista, joilla olisi ollut vielä monta
askelta otettavana.
Pronssisten kenkien seassa kyykistelee
turisteja ottamassa valokuvia vakavin kasvoin. Itselläni ei ole
kameraa, mutta näkymä ja ennen kaikkea tunnelma jää vahvasti
mieleen ilmankin.
Kotona google kertoo, että kyseessä
on muistomerkki juutalaisille, jotka saksalaiset ampuivat Tonavaan
vuosina 1944-45. Kengät piti riisua pois ennen ampumista, koska ne olivat siihen aikaan arvotavaraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit?