Tilan haltuunottoa

Ja nyt taivas: vaaleansinistä, tummansininen juova, vaaleanpunaista pilviutua. Horisontti hälvenee hiljalleen. Maa näkyy alhaalla aavistuksena. No, kai minä oikeastaan pidän lentämisestä. Ilta-aurinko kultaa penkit, olemme tasoissa auringon kanssa. Ihmeellistä akvarellia on taivas, kunpa minulla olisi nämä värit, edes sanoissa. Pehmeää vesiväriä, alati muuttuvaa. Vesiväriä, ei vaan pilviväriä. Tahdon pilvivärikynät. Niiden värit olisivat elävät, liukuisivat rajoista rajattomuuksiin, valosta valottomaan, yöstä yöttömään. Nyt nuo värit ovat kääntyneet ylösalaisin, purppura ylhäällä, sini alhaalla... "ei erillään maa, taivas,  ei yö, päivä nyt". Tätä se on. 

Tämä on minun blogini Budapestistä. Aion kirjoittaa tänne satunnaisia havaintoja tästä maasta, tai sitten kirjoitan ihan vain kuinka minulla menee. Joskus saatan laittaa muutaman kuvankin, mutta en lupaa mitään. Lue, jos kaupunki ja/tai kuulumiseni herättävät sinussa kiinnostusta. Kommentoi, jos jokin kirjoittamani herätti sinussa ajatuksia tai jos haluat tehdä minut iloiseksi. Se olisi aika kivaa. 

Minä siis harjoittelen täällä. Opettamista, oppimista, elämää. Opetan unkarilaisia opiskelijoita puhumaan suomea ja opiskelen itse unkaria, ainakin vähän. Asustan Marin ja Aimon (nimet muutettu, hehe) kanssa. Mari tuli myös työharjoitteluun suomen kielen laitokselle ja Aimo seurasi perässä aikeenaan tehdä gradua. Olen jo huomannut, että vaikka viime keväänä käyty unkarin alkeiskurssi ei jättänyt montaa sanaa aktiiviseen muistiin, olen silti huomattavasti edellä kämppiksiäni, jotka eivät osaa unkaria vielä sanaakaan. Tähän mennessä käytössä on tosin ollut lähinnä sana köszönöm.

Saavuimme tähän kaupunkiin ilmojen halki kaksi päivää sitten. Lennolla viereinen mies jutusteli mukavia ja tarjosi pantterikarkkeja. Hänen tyttärensä hengitti vieressä paperipussiin eikä tuntenut käsiään. 

Myöhään torstai-iltana saavuimme uuteen kotiimme, jonka suuruus herätti alussa meissä kaikissa sydämentykytyksiä. Eteiseen astuu kuin katedraaliin, huonekorkeus on yli neljä metriä ja käytävä on niin leveä, että jo pelkästään siihen voisimme majoittaa 30 koditonta mustalaista. Täällä nämä neliöt lepäävät tyhjillään suurimman osan vuodesta, kun kodittomat lepäävät kaduilla. Tuntuu vähän rikolliselta. (En tosin ole nähnyt vielä kovin montaa koditonta, mutta tiedän, että heitä tässäkin kaupungissa riittää.)

Olohuoneessa on ruma taulu, taulutelevisio ja valtava löhöilysohva. Aimo ja Mari käyvät ranskalaisella parvekkeella "kyykyllä", koska korkean paikan kammo tärisyttää jalkoja niin paljon, että tupakalle mennessä on pakko kyykistyä. Itse kyllä fiilistelen parvekkeella ilman kammotusta. Ehkä pitäisi alkaa polttaa, niin olisi syy käydä siellä useammin. 

Omassa huoneessani on valtava tummanturkoosin sävyinen taulu, jossa suloinen vinttikoira pelaa shakkia. Jos osaan lukea merkkejä oikein, se on juuri voittanut. Lattialla makasi kuollut lehmä, mutta siirsin sen piiloon, koska on ikävää kävellä lehmän päältä sänkyyn mennessään. (Komerosta löysimme myös kuolleita minkkejä takin muodossa. Alkaisiko kuollut eläin iholla tuntua minustakin jotenkin miellyttävältä, jos saisin yhtäkkiä miljoonaperinnön? Kuvottavaa.) Ilahduttavana ja kotiuttavana yksityiskohtana sängystä löytyi Nalle Puh ja Ihaa. Ihaa on päässyt kainaloon nukkumaan ja vaikuttaa piristyneen melankolisesta perusmielialastaan huolimatta. Omituisempana yksityiskohtana taas oli huoneen nurkassa jylhänä seisova antiikkinen työpöytä, joka oli käännetty ovelle päin niin, että siihen istuutuessaan tunsi välittömästi itsensä pankinjohtajaksi, joka kutsuu asiakkaat toimistoonsa kuulemaan armottoman velkatuomion. Pöydälle oli jätetty pankkikuittejakin tunnelman korostamiseksi. Minä kapinoin ja käänsin liitoksissaan nitisevän pöydän ympäri kohti ikkunaa. Levitin myös tahallani ympärilleni epäjärjestystä, jotta tuntuisi kotoisammalta. Alan pikkuhiljaa saada tilaa haltuun. 

Eilen kiertelimme kolmistaan ympäri kaupunkia. Löysimme Gellértin kukkulan, jossa voi nousta 145 metrin korkeudelle vehreitä metsäpolkuja pitkin. Yllätyin, kuinka rauhallinen paikka se on, vaikka onkin yksi tämän kaupungin turistinähtävyyksistä. Kukkulasta tuli mieleen Brnon Spielperg Park, joka oli minulle siellä oma rauhoittumispaikka. Päätin tehdä Gellértistä itselleni samanlaisen, eli jos katoan, minut löytää vuorelta meditoimasta. 

Tänään lähdin kävelemään itsekseni päämääränä löytää mukava kahvila, jossa voisin skypetellä äitin kanssa ja luoda itselleni tämän blogin, tietokoneeni kun ei suostu ottamaan asunnossa olevaa nettipiuhaa sisuksiinsa. Kävelin yhtä rauhallista sivukatua eteenpäin ja eteenpäin. Ohitin vaikka kuinka monta viihtyisän näköistä kahvilaa ja kapakkaa sekä yhden hieman surumielisen puiston, pistäydyin kauniissa katolisessa kirkossa ja kuuntelin hetken urkurin sekavaa harjoittelua ja mietin, oliko sopimatonta istua siellä olkapäät paljaina. Päädyin siihen, että jos Jumala on olemassa niin tuskin hän sitä paheksuu, ja ihmisten paheksunnasta en niin välitä. 

Mutta jalat veivät yhä eteenpäin ja eteenpäin. Kuljin ja ihmettelin, miten rauhallinen voi tällainen pieni katu olla miljoonakaupungissa. Väenpaljous ei ole ainakaan vielä ahdistanut yhtään, jotenkin tuntuu, että kyllä minä voin ottaa tämän kaupungin haltuun ja omakseni. Ihmisetkin ovat vaikuttaneet sangen ystävällisiltä ja puhuvat jotenkuten englantiakin. Pankissa meitä palveli herttainen nainen, joka iski minulle silmää ja innostui opastamaan minua, kun yritin tavata numeroita unkariksi. 

Nyt olen viimein asettunut riittävän mukavaan kahvilaan. Cappuccino oli erinomainen, mutta kovin pieni. Ilta alkaa pikkuhiljaa hämärtyä, joten lähden ehkä etsimään kämppiksistäni iltaseuraa. 

Täällä on hyvä olla. Minden jót eli kaikkea hyvää sinne Suomeen!