Ürge on löytänyt üstävän

Olen asunut nyt viikon päivät Budapestissä. Olen pikkuhiljaa lakannut ihmettelemästä huoneistomme valtavuutta ja alkanut tuntea oloani kotoisaksi. Työmatka alkaa tulla tutuksi, mutta ei vielä rutiiniksi. Lähistöltä on löytynyt muutama mukava illallispaikka, jonne olemme pistäytyneet uudestaankin, mutta pääasiassa olemme vielä etsineet joka ilta uuden ruokapaikan. Muutama vakiintunut reitti luo illuusion siitä, että tämä kaikki olisi jo jotenkin tuttua, vaikka tuntematon on koko ajan korkeintaan yhden korttelin tai kadunkulman päässä. Kuitenkin kaupunki alkaa vähä vähältä hahmottua päässä; joki toimii maamerkkinä ja siihen voi kaiken suhteuttaa, täällä olemme ”oikealla puolella jokea”, kuten eräs Pestiin ihastunut herra sanoi. ”Budahan on ihan nukkumalähiö!” Maailmankuulu kuitenkin, muistakaamme se.

(Tämä nimeltä mainitsematon suomalais-budapestiläinen herra, joka asuu linnassa ja residenssissä, oli kova maalaamaan kaikkea maailmankuuluksi – jopa Oriveden opisto sai tämän säihkyvän maailmankuuluuden tittelin! Puhumattakaan kaikista ihmisistä, joiden kanssa hän oli tekemisissä. Ties vaikka meistäkin tuli nyt maailmankuuluja!)

Kerrottakoon aluksi, että olen päässyt kiinni myös työnsyrjään ja tavannut opiskelijani ensimmäistä kertaa. Ryhmät vaikuttavat tosi mukavilta ja uskaltautuvat yllättävän hyvin puhumaan suomea, joten uskon, että opettamisen kanssa ei tule mitään ongelmia. Hieman hassulta tuntuu kuitenkin se, että tunnen eläväni täällä täysin suomikuplassa, koska tähän mennessä melkein kaikki tapaamani unkarilaisetkin ovat puhuneet suomea. Kämppisten kanssahan puhun suomea koko ajan, ja heidän kanssaan olenkin enimmäkseen hengaillut. Se yhteiselo sujuu muuten suorastaan hämmästyttävän hyvin, tämä on ihan mainio asumisratkaisu!

No, haluan tietysti päästä paremmin perille unkarilaisten sielunmaailmasta ja tutustua paikallisiin tai vähintäänkin ei-suomalaisiin ihmisiin. Ajattelin, että rakas kansantanssiharrastukseni toimisi siinä kuin häkä, ja googleteltuani folk dancea löysin viimein couch surfer -sivustolta linkkejä kansantanssitapahtumiin. Ensimmäinen oli heti samana päivänä, keskiviikkona, joten palasin töistä kotiin tanhunkiilto silmissäni ja sain houkuteltua sinne kämppiksenikin – tanhut kun tapahtuivat sopivasti Gellert-kukkulalla, josta voisi ihailla Tonavaa ja Pestiä illan valoloistossa. Löysimme paikalle ja näkymät olivat todellakin mahtavat. Pienehkö joukko pyöri keskellä näköalatasannetta sitarristin ja viulistin tahdissa. Meitä lähestyi heti pitkä, silmälasipäinen mies, joka oli piilottanut kasvonsa melko tehokkaasti takkinsa karvareunusteisen hupun alle. Hän luuli meitä kiinalaisiksi ja väitti itsekin olevansa kiinalainen. Ehkä tämä epämääräisesti haudanvakavalla naamalla mutistu lause yritti olla vitsi, mutta se lähinnä hämmensi ja kysyin lopulta hupun alle piiloutuneilta kasvoilta ihan tosissani, että ”so, are you Chinese or what?” Vastaus oli, että ”Yes, of course, everybody's Chinese.”

Vaivaantunut hiljaisuus.

Totta kai lähdin vähän tanhuamaankin, kun tanssi näytti helpolta. Helppoa se olikin, mutta kansa pyöri piirissä täydessä hiljaisuudessa vakavan keskittynyt ilme kasvoillaan. Missä oli se vilpitön ilo, joka minun tanhuryhmäni silmissä aina kiilsi? Missä ne riemunkiljahdukset, joita saatoimme päästellä spontaanisti vauhdin pyörteessä? Kappale tuntui jatkuvan ikuisesti ja tanssi oli liiankin helppoa. Kun pyöriminen lopulta loppui, menin juttelemaan kämppisteni kanssa, jotka istuivat kauempana katselemassa ja tupakoimassa. Seuraavaksi joku tuli sanomaan, että tuulee tanssipaikalle päin ja tupakansavu häiritsee. Siirryimme tietysti kohteliaasti kauemmas. ”Kiinalaismies” vilkuili meitä tanssinsa pyörteessä ja tuli hetken päästä houkuttelemaan meitä jälleen tanssimaan, totesi tanssin olevan erittäin helppo. Minä suostuin lähtemään. Tanssi oli jälleen vähän liiankin helppo ja pitkä. Jäin juttelemaan punatukkaisen pienikokoisen tytön kanssa, joka kuulemma kävi näissä tansseissa joka viikko. Esittelin hänet myös kämppiksilleni ja tyttö esitteli suomen kielen taitojaan: Minkä värinen on sinun papukaijasi?

”Kiinalaismies” palasi jälleen luoksemme tanssiinkutsuun ja lopulta sai Aimon ja Marinkin houkuteltua hetkeksi liittymään pienen porukkamme tanssiin vastusteluista huolimatta. Kun kämppikseni eivät tästä vallan riemastuneet vaan vakuuttivat etteivät osaa tippaakaan tanssia, mies tuijotti edelleenkin haudanvakavalla katseellaan ja sanoi: ”That's not true. Everybody can dance.”

Vaivaantunut hiljaisuus.

Jäimme juttelemaan keskenämme, ja hetken päästä huomasimme, että mies seisoi jälleen takanamme, seisoi vain ja tuijotti tuimana. Mari otti hänet kohteliaasti mukaan keskusteluun kääntämällä edellisen lauseensa – I've always felt that I've got two left foot. Mies kuunteli selitystä hetken, tuijotti eteensä synkkänä ja totesi järkkymättömällä äänellä ehkä jo enemmän itselleen kuin meille:

”Everybody can dance.”

P.S. Otsikko vaatinee selitystä. Kämppiselämä on siitä kivaa, että voi keksiä omia inside-juttuja, ja vaikkapa kerätä tavoitteellisesti Sparin kaupanpäällistarroja, joissa on erilaisia eläimiä etsimässä korviaan, päätään, alavartaloaan tai ystäviään. Nyt on käynyt jo niin onnellisesti, että mangustikaveri Ürge löysi itselleen ystävän. Love is in the air <3