Suunnitelmat vs. Todellisuus

Suunnitteleminen on hirveen kivaa. Aina kun joku rakas ystäväni tai sukulaiseni on tähän kaupunkiin saapunut, olen listannut heille paljon ehdotuksia tekemiseksi, tarjonnut eri vaihtoehtoja ja tietysti heidän saavuttuaan alkaa listaan tulla lisää must see ja must do -asioita. Ja eihän se haittaa, vaikka kaikki niistä suunnitelmista eivät toteutuisikaan. Vietämme joka tapauksessa laatuaikaa yhdessä, ja se on tärkeintä. Tämän syksyn aikana olen kuitenkin miettinyt jo muutaman kerran, että onkohan se joku minun erityistaitoni tehdä upeita suunnitelmia, jotka eivät toteudu. Vai onko vika kohtalossa, joka rankaisee minua, kun yritän jotenkin kontrolloida tulevaisuuttani?

Varpun reissun kanssa kävi niin, että yksikään suunnitelmistamme ei toteutunut, eikä kaikki suinkaan johtunut meistä itsestämme. No, kaikesta huolimatta oli hauskaa.

Näin sen piti mennä:

1. Varpu saapuu lauantaina iltapäivällä lentokentälle ja minä menen vastaan. Menemme syömään Budan puolelle Tranzit Art Caféhen, jota yksi kaveri mulle suositteli.
2. Sunnuntaina menemme patsaspuistoon.
3. Maanantaina Varpu ostaa talvitakin ja kirjoittaa yhden keskeneräisen esseen valmiiksi sillä aikaa, kun minä olen töissä.
4. Tiistaina Varpu lähtee Pécsiin ja on siellä kaksi päivää.
5. Keskiviikkona Varpu tulee takaisin ja teemme ruokaa kotona.
6. Torstaina menemme kylpylään ja illalla katsomaan Salome-oopperaa.
7. Perjantaina menemme Slovakian puolelle Kosiceen.
Näiden lisäksi suunnitelmissa olivat myös Városligetin luistinrata ja linnan alue, zumba ja Risto Räppääjässä mainittu köysirata.

Näin se meni:

1. Varpu saapui lauantaina iltapäivällä lentokentälle, kone oli myöhässä ja minulta katosi ajantaju, eli olin kotona "just lähössä" kun Varpu lähetti viestin, että "oon nyt täällä terminaalissa".

Kun Varpu pääsi keskustaan, lähdimme Budan puolelle ja löysimme Tranzit Art Cafén, joka oli remontissa eli siis kiinni. Kävelimme siis takaisin Pestin puolelle ja menimme Taskárádió-ravintolaan, jossa söimme ehkä elämämme pahanmakuisimmat ruoka-annokset. Jotain nökkelipastaa pahanmakuisessa juustokastikkeessa, eikä mitään muuta. En pystynyt syömään loppuun. Onneksi sen jälkeen löysimme kuitenkin kivan Lámpás-baarin, jossa soitti jazz-bändi, ja saatoimme täyttää epätyydyttyneet vatsamme oluella.

2. Sunnuntaina satoi, heräsimme myöhään, olimme lähdössä patsaspuistoon ja totesimme, että sinne täytyy matkustaa tunti emmekä ehtisi olla siellä kuin vajaan tunnin, koska minun piti mennä illaksi taas Suomi-kouluun lapsia viihdyttämään. Emme siis menneet. 

3. Maanantaina Varpu osti talvitakin ja kirjoitti yhden keskeneräisen esseen valmiiksi sillä aikaa, kun minä olin töissä. Esseestä tosin puuttui vielä jotakin. 

4. Tiistaina Varpu lähtee Pécsiin ja on siellä kaksi päivää. Emme olleet tuona aikana yhdessä, joten tämä "mikään suunnitelma ei toteudu" -kirous ei ollut voimassa siellä. 

5. Keskiviikkona Varpu tuli takaisin ja söimme ulkona, koska olin liian myöhään Varpua vastassa (koska yhtäkkiä iski vakava tarve laulaa suomalaisia joululauluja) ja liian väsynyt tehdäkseni ruokaa. Répulö Puli palveli meitä kuitenkin erittäin hyvin, ja elämäni upeimman käsityötaideteoksen, ks. edellinen merkintä.

6. Torstaina naiselliset syyt estivät kylpylään menon, joten suunnitelmissa oli Margit-saari. Kävelimme sinne päin joen rantaa, mutta kylmä sää ja lämpimän juoman tarve saattoivat meidätVörösmarty térin joulutorille ja lopulta Gerbeaud-kahvilaan, jossa joimme kalliit mutta maukkaat erikoiskahvit. Sitten kello olikin jo niin paljon, että täytyi lähteä laittautumaan oopperaa varten. Tein äkkiä kotona ruokaa (jonka poltin pohjaan), ja lähdimme kohti Oopperataloa.

Oopperatalolle saavuttuamme tajusin, etten tarkistanut, otinko lippuja mukaan... minähän tyhjensin lompakkoa tässä hiljattain... ja tietysti liput lepäsivät kotona selvittämistä odottavassa kuittikasassa. Voi surkeus! Onneksi liput olivat maksaneet vain 400 ft, ja Varpu oli käynyt oopperassa jo aikaisemmin. 

Tästä masentuneina menimme Instant-baariin, tarjosin tietysti pahoillani oluet. Pohdimme syvällisesti elämää, kunnes päädyimme puheisiin kahden turkkilaisen turistin kanssa. He olivat molemmat lääkäreitä ja uskoivat Steve Jobsiin. Sangen hauskoja miehiä! He kutsuivat meidät kanssaan seuraavaan baariin. Kysyin, onko siellä karaokea, koska menetettyäni oopperaelämyksen halusin päästä edes itse laulamaan. Totta kai on, he vakuuttivat. Menimme, eikä ollut. No, joimme siellä yhdet ja kysyimme Steveltä, mistä Budapestissa olisi tänään karaokea. Steve ohjasi meidät johonkin irkkupubilta kuulostavaan paikkaan. Matkasimme sinne läpi kylmän sään (lähinnä turkkilaisemme kärsivät nollaa lähentelevästä säätilasta), ja lupaavasti oveen olikin kirjoitettu, että karaoke 28.11. Menimme sisään, ja outo ironinen baarineiti totesi, että only on weekends. "But it says on the board 28th and it's 28th now!" "Only weekends." Ei vähänkään myötätuntoa. Löi sentään käteen jonkun menovinkki-oppaan, josta saimme etsiä lähimmän karaokepaikan.

Päätimme istua ja juoda yhdet. Baarissa oli kylmä. Menovinkkilista kertoi meille, että karaokea olisi voinut laulaa ihan Instantin vieressä olevassa baarissa. Olimme tulleet jo toiselle puolelle keskustaa, joten luovutimme siis karaokebaarin kanssa, koska oli kylmä ja minun piti herätä aikaisin. Menimme Super8-baariin, joka on onneksi ihan lähellä meidän kotia. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta meillä oli hullun hauskaa! Hassut turkkilaiset lääkärit! :)

(Ja aamulla skarppina ylös esittelemään gradua. Ei tehnyt edes tiukkaa! Olen kovis.)

7. Olin tajunnut jossain vaiheessa viikkoa, että mulla olisi liikaa töitä enkä ehtisi lähteä koko päiväksi toiseen kaupunkiin. Perjantaista tulisi siis Budapest-päivä. Suunnitelmissa: Margit-saari, ehkä Városligetin linna ja illalla karaokebaarin etsiminen. 

Lounaalla meille sitten vinkattiin lasten junarataa, joka kulkee Budan vuorilla. Se jos mikä olisi meidän juttu! Intoa puhkuen heitimme muut suunnitelmat romukoppaan ja lähdimme saman tien kohti Budan kukkuloita. Olimme tosin tajunneet jo sinä aamuna, että näyttää siltä, ettei tällä reissulla mikään suunnitelma toteudu. No mutta tämä ei ole suunnitelma, vaan spontaaniutta! Pakko onnistua! 

Pääsimme kyllä juna-asemalle ja näimme ikkunasta, kuinka pikkuruisiin konduktöörinasuihin pukeutuneet lapset/teinit siellä sisällä aseman taukohuoneessa söivät eväitä ja pitivät hauskaa. Ilman konduktöörinasuja paikkaa olisi luullut nuorisotaloksi. Lippuluukku kuitenkin seisoi pimeänä ja suljettuna, ja aikataulua tutkittuamme tajusimme, että viimeinen juna oli mennyt tunti sitten. Siellä me seisoimme hämärtyvässä illassa pettyneinä ja lannistuneina, syöden lohdutukseksi rommisuklaata, joka osoittautuikin marsipaanisuklaaksi ja oli pahaa.

Menimme kotiin nuolemaan haavojamme. Varsinkin minä olin lopen uupunut, mutta ajattelin, että ehtisimme vielä käydä illalla katsomassa Városligetin luistelurataa. Ja sitten karaokebaariin. 

No, nukahdin vähän ja olemme hitaita, joten Városliget jäi. Karaokebaari kuitenkin piti kokea vielä Varpun viimeisen illan kunniaksi. Löysimme sen ja se oli kamalaa. Karaoke alkoi kymmeneltä, epilepsiaa aiheuttavat diskovalot menivät päälle ja musiikki oli aivan liian kovalla. Tilasin biisin, mutta se oli "too slow" sanoi karaokemestari sylkien naamalleni puhuessaan. Tilasin toisen biisin, jota piti huutaa miehen korvaan noin viisi kertaa ennen kuin hän ymmärsi. Kaiken tämän jälkeen olin kuitenkin liian masentunut ja kaikki karaokefiilikseni olivat tipotiessään. Tuli pienimuotoinen pakokauhu, ja pakenimme paikalta vähin äänin. Kukakohan lopulta lauloi sen I feel the earth move?